Jouluspesiaali - The Dufftown Glenlivet "Over 8 years old" 46%

Joulu on tarinoiden aikaa. Tämä tarina alkoi vajaa kaksi vuotta sitten tammikuussa kun järjestin Dufftown-kotitastingin. Illan setin jälkeen suunnattiin nimeltämainitsemattomaan irlantilaishenkiseen anniskeluravintolaan jatkoille. Eräs kanssamaistelija sattui unohtamaan reppunsa ravintolaan kun vaimotaksi sattuikin saapumaan pihaan oletettua aikaisemmin. Kun baarimikot/mikottaret häätivät valomerkin tultua seuruettamme terävilllä kepeillä kohti ovea huomasin yksinäisen, tutun näköisen repun yksin pöydän alla. Koska yksinäiset reput on surullista katsottavaa, otin ressukan kotiin hoitoon. Seuraavana päivänä repun omistaja hakikin pojan kotiin ja toi kiitokseksi repun rescuttamisesta mielenkiintoisen minin.

Nyt kaksi vuotta tapahtumasta on hyvä aika polkea korkki lattiaan ja maistella pala viskihistoriaa kitusiin. Oletettavasti 70-luvulla pullotettu miniatyyri ainakin 8 vuotiasta Dufftown Glenlivetiä. Voltteja kaverissa se 46% ja hyvällä tuurilla vielä tislaamon oman mallastamon tuotoksia. 1968 laitettiin tislaamossa mallastamo jäihin ja alettiin ostamaan raaka-aineet ulkopuolelta. Näistä pulloista liikkuu sekä 70 että 80 proof versioita ja etiketeissäkin on pieniä eroja. Osassa on tislaamon silhuetti valkoisella ja osassa punaisella. Whiskybase ei tuntenut juuri tätä minua, mutta 95% varmuudella minissä on samaa tavaraa kuin tässä täyskokoisessa. Whiskybase tietää kertoa, että koko pulloa saa vielä ihan rahalla kaupasta edukkaaseen 272€:n hintaan. Minejä on pyörinyt auctioneissa vielä aivan järkevissä hinnoissa. Kannattaa pitää silmät auki!

The Dufftown Glenlivet "Over 8 years old" 46%

Tuoksu: Märkiä sanomalehtiä, rommikeksejä, tupakkaa, mausteita. Hieno nenä!

Maku: Likainen, kuin mukana olisi tuhkakupin pohjia. Tämä siis positiivisena huomiona. Tupakan keskeltä löytyy myös muita vihreitä nootteja: kasveja on makukaaressa viljalti. Ja on siinä sitä viljaakin. Loppumaku on hienostuneen maltainen ja mausteinen. Ja pitkä.

Noin 8-vuotiaaksi viskiksi todella kehokas ja tuhti tapaus. Äärimmäisen hieno speysideri, jota juodessa tuntee itsensä taas etuoikeutetuksi. Näiden helmien takia viskiä juodaan. On ilo saada sisuksiinsa ainetta ajalta, jolloin maailma oli vielä pieni, musiikki hyvää ja sisäpolitiikkaa tehtiin ulkopolitiikan ehdoilla. Noin 40 vuotta pullossa on jo aikamoinen aika viskille. Kiitokset minin lahjoittajalle ja hyvää joulua ja villiä uutta vuotta blogin lukijoille. Jatketaan ensi vuonna!

P.S. Alla vielä samat sepustukset videon muodossa. Ehkäpä ensi vuonna näitä jaksaa tehdä enemmän kuin kaksi.

van Wees Mortlach 1990/2012

van Wees, tuttavallisemmin The Ultimate, on suomalaisille tuttu pullottaja. Rakas hollanninserkku, "sejostaeipuhutakoskatulli", myy firman pullotteita edukkaaseen hintaan ja olenpa itsekin useita kertoja kyseisen pullottajan pulloja sortunut ostamaan. Ainakaan hinnalla ne eivät ole pilattuja.

Viskikaapin joulusiivous jatkui siis samplejen tuhoamisen muodossa. Tällä kertaa lasissa edellä mainitun pullottajan sherry buttissa kypsytelty Mortlach vuodelta 1990, joka on lyöty pulloon 2012 ja täysiä vuosia on kertynyt tynnyrissä 21. Kyseessä ilmeisen vaisu/useamman täyttökerran tynnyri, sillä väri on hämmentävän vaalea sherry buttiksi. Katsotaan, oliko nenä ja suu samaa mieltä.

van Wees Mortlach 1990/2012 21yo, cask n. 6077, 46%

Tuoksu: Voita, toffeeta, valkopippuria, kypsää vahattua punaista omenaa, mahonkia ja kaikki tämä makean maltaisen rungon ympäröimänä. Miellyttävä. Vaatii seurusteluaikaa.

Maku: Pehmeä, mausteinen, omenan lisäksi myös muuta hedelmää. Lopussa salmiakkia. Sherry todella piilossa. Tuntuu lähinnä mukavana mahonkisena tuhdikkuutena jälkimaussa. Lasiaika tuo pintaan jotain ruohomaisia nootteja.

Kaiken kaikkiaan tasapainoinen viski. Jälkimaku ei pituudellaan juhli, mutta ikä tuntuu kivasti viskissä. Ei mikään klassikko, mutta mielellään tätä juo. Tällaisia ei niin aktiivisia sherrykypsytyksiä pitäisi maistella enemmänkin. 21 vuotta tynnyrissä ei ole todellakaan jyrännyt viskiä vaan tukee mukavasti tisleen peruselementtejä.

Syvä kumarrus samplen lahjoittajalle.

Laiturinnostohommia - Bowmore 15yo Laimrig

Olen koettanut aktiivisesti vaihdella omia pullonpohjiani samplejen muodossa pois ja hankkia samalla itselleni uutta juotavaa. Aina ei tarjolla mitään uutta ole, mutta kyllähän noita kuuluisia glen whatsoevereitä mielellään jo kertaalleen maisteltuihinkin viinaksiin vaihtelee. Tällä kertaa narautin auki samplen Bowmoren 15-vuotiasta Laimrigia. 54,1% alkoholia paljastavat samplen neljännen batchin tavaraksi.

Lasissani on laituri.

Laimrig tarkoittaa gaeliksi laituria. En tiedä onko kyseessä juuri sama rakennelma, joka toimittaa laiturin virkaa nykyisin Bowmoren tislaamon edustalla vai onko siellä muitakin "muinaisia kivilaitureita". Joka tapauksessa samalla vanhalla kaavalla mennään nimeämisen suhteen: silmät kiinni sanakirjasta etäisesti viskiin tai sen tekoympäristöön liittyvä sana ja käännetään se gaelille. Monesti käy mielessä, että säästäisi itsensä paljolta, jos ei ottaisi nimen etymologiasta selvää vaan vain joisi viskiä.

Onko tämä se Laimrig?

Bowmore 15yo Laimrig 54,1%

Tuoksu: Hapan. Ylikypsiä hedelmiä, ruohoa, pippuria, savua ja maitosuklaata.

Maku: Hämmentävän suklainen. Tai enemmänkin kaakaoinen. Yhdessä mausteiden kanssa tuo todella jouluisen fiiliksen. Happamuus tulee maussa nenää enemmän esille tuoden mukanaan jopa pihlajanmarjaan viittaavia nootteja. Isommalla haukulla ruohoiset nootit nostavat päätään. Pienellä haukulla joulua, isolla syksyä. Savu tuo lähinnä mukavaa, hiukan likaista runkoa viskiin. Volteistaan huolimatta helposti juotavaa. En lisäisi vettä.

Ryhdikäs, tumma ja voimakas viski. Sherryviimeistely ei jää huomaamatta. Isommalla haukulla esille tulleet kuolleet lehdet/kasvit toivat mieleen jopa Tomatinin tuotannon. Tämä on usealle viskinjuojalle hälyttävä merkki, mutta itselleni maistuu. Hintaluokassaan toimivaa kamaa ja painii samassa sarjassa Uigeadailin ja Lagan 16yo:n kanssa. Pitää joskus maistella näitä tarkemmin vierekkäin.

Lapsuuden makumuistoja

Asuin lapsuuteni maalla. Kyläkaupassa oli täti tiskin takana, jolta pyydettiin mitä haluttiin. Bensa pumpattiin käsin ja lauantaimakkaraa siivutettuna juuri sen verran kuin halusi. 90-luvun puolivälissä kauppias siirtyi eläkkeelle ja kylän ruokahuolto siirtyi läheisestä taajamasta kaksi kertaa viikossa paikalle pyörähtäneen kauppa-auton harteille.

Lauantainen kauppa-autossa vierailu oli viikon kohokohta. Viikkorahojen sijoituskohteita oli useampia, mutta hintatietoisen lapsen valinta oli tietysti Pirkka. Tuotteiden kylkeen suoraan printatut hintalaput takasivat laadun ja suhteessa edukkaan tuotteen. Kauppa-auton setä ei siis päässyt riistäjä-porvari -unelmiaan katteidensa muodossa toteuttamaan.

Pirkka-tuoteperheen suosikkini olivat rommikeksit. Tietääkseni nämä juoppohulluuteen houkuttelevat keksit ovat jo aikoja sitten poistuneet valikoimista kukkahattutätien painostuksesta. Sinänsä asian ymmärtää, koska porttiteoria näyttää toimivan: rommikekseillä hampaansa lapsena syövyttänyt kaveri on päätynyt kirjoittamaan vapaa-ajallaan viskiblogia.

Aasin silta ja villakoiran ydin on se, että minulla on lasissani rommia. Itseasiassa hetken mielijohteesta tilasin saksasta 9 samplea single cask -rommeja ja tämän kuultuaan kaveri kiikutti minulle jonkin random pullon joka ei kuulema ole oikein maistunut. Tämä lahjapullo oli Appleton Estate 12yo ja se toi mieleeni lapsuuden, kauppa-auton ja Pirkan rommikeksit.

Kissoja ei vahingoitettu kuvauksissa.

Appleton Estate 12yo Jamaican Rum 43%

Tuoksu: Rommikeksejä, liköörikonvehteja, suklaahedelmäkakkua. Todella makea ja tumma nenään. Jopa hiukan esanssinen.

Maku: Ei niin tuhti suutuntuma kuin nenä antaisi olettaa. Silti pehmeä ja makea. Ylikypsien hedelmien ja suklaan yhteistyö jatkuu maussakin. Keksi ja sokeriruoko myös läsnä.

Lahjoittajan mukaan tämä on Alkosta muutama vuosi sitten hankittu. Appleton Estaten omilla sivuilla ei enää pulloa löydy. Veikkaan, että sivuilta löytyvä Rare Blend 12yo on ottanut tämän paikan portfoliossa? Viisaammat oikaiskoon.

En tiedä Appletonista kuinka ns. "oikeaa" rommia he valmistavat. Eli minkä verran tisleitä on maustettu ja kuinka paikkaansa pitäviä esimerkiksi ikämerkinnät ovat. Koska tätä löytyy ihan vakavasti otettavilta kauppiailta hyvillä käyttäjäarvosteluilla, oletan, että ihan rapaa tämä ei ole. Toki maistamiini single cask -rommeihin verrattuna aika siloiteltu versio tämä jamaikalaisesta rommista on. Mutta tärkeintä on se, että omaan suuhuni tämä on hyvää. Ei mikään Rothko, jonka kanssa pitäisi viettää tunteja aikaa vaan enemmänkin Warhol, josta nauttimiseen ei sen kummempia dosenttitason (Sipilälle terkkuja!) analyysejä tarvita. Otan pullon jämät tänään pikkujouluihin mukaan ja tuhoan pois. 

Terroir Matters

Perjantaina maisteltiin hyvässä seurassa Bruichladdichia. Tastingin pohjana toimi Terroir Matters -salkku sisältäen Scottish, Islay, Organic ja Bere Barley pullotteet. Perään napattiin kolmen suora erilaisia tynnyröintejä. Whisky Brokerin 9-vuotias CS börbbä ja saman firman 11-vuotias sherryhogi edustivat perinteisempää näkemystä Bruikasta. Tastingin viimeisenä nautittu olikin sitten jotain spesiaalia: 7-vuotias blood tub kypsytelty erikoisuus, joka oli tummaa kuin ikkunasta tuijottanut marraskuinen metsämaisema.

Bruichladdichin terroir matters -ajattelu on enemmän viini- kuin viskimaailmasta tuttu. Raaka-aineen merkki ja kasvuympäristö määrittävät viinimaailmassa tuotetta paljon enemmän kuin viskipuolella. Bruichladdich on lähtenyt tuomaan tätä ajattelua myös viskipuolella. Ohralajikkeet ja niiden kasvuympäristön merkitys on Bruichladdichilla otettu tosissaan.

Bruichladdichin ajatus on hieno. Markkinointipuolella ohralajikkeiden esittely houkuttelee varmasti ohralajikkeistaan tarkkojen olutihmisten mielenkiinnon. Kyyninen voisi kysyä, miksi tällaiset asiat nostetaan esille vasta nyt? Onko kyseessä pelkkä markkinointitemppu ja keino kasvattaa jo ennestään valtavaa Bruichladdichin portfoliota uuteen suuntaan? Ikuisena optimistina totean, että on hienoa, että maailman eniten säädellystä alkoholijuomasta löytyy vielä asioita, joita tislaamot eivät ole loppuun asti kolunneet. Kun kaikki mahdolliset tynnyviimeistelyt on jo kokeiltu niin paluu itse raaka-aineiden valintaan on itseasiassa mukavan juurekasta toimintaa.

En ole asiaa sen enempää tutkinut, mutta olen kuullut, että esimerkiksi maris otter -ohraa ei tislaamoissa suosita sen huonon hyötysuhteen vuoksi. Määrästä X ohraa pitää saada määrä Y alkoholia, jotta kassaan virtaa tarvittavat määrät kahisevaa. Korkeamman profiilin tislaamot ovat ilmeisesti pisteessä, jossa tästä skotlantilaisen piheyden ilmentymästä voidaan luopua. Nyt voimavarat voidaan suunnata parempien lopputuotteiden valmistamiseen hyötysuhteista välittämättä.

Bruichladdich Scottish Barley 50%

Tuoksu: Makea, maltainen ja raikas. Kanssa maistelijaa lainatakseni: "tuoksuu viskiltä."

Maku: Raikas, kivennäisvesimäinen, mallasta, vihreää omenaa. pontikkaa. Taittuu lopussa pieneen mausteisuuteen.

Bruichladdich Organic Barley 50%

Tuoksu: Hyvin samantyyppinen kuin edellisessä. Raikas ja maltainen.

Maku: Tuhti, tummempi ja huomattavasti jyväisempi kuin Scottish Barley. Hunajaa, vaniljaa ja omenen sijasta päärynää. Pontikka ja mausteisuus loistavat poissaolollaan.

Kaksi ensimmäistä uhria olivat nenään lähes samaa viskiä. Lasiajalla Organic taittui mielestäni hiukan maltaisemmaksi. Maku oli sen sijaan hyvinkin erilainen, vaikka koostui samoista peruselementeitä. Scottish Barley oli suussa raikas, kevyt ja kun Organic veteli samasta sävellajista, mutta oktaavia alempaa tarjoten syvempiä ja tummempia makuja.

Bruichladdich Islay Barley 50%

Tuoksu: Mansikoita, keksiä, hentoa savua ja vaniljaa.

Maku: Mallasrungon keskellä ripaus turvetta ja selkeä valkopippuri.

Bruichladdich Bere Barley 50%

Tuoksu: Nenään huomattavasti makeampi kuin muut kolme. Jotain liuotinmaista, jopa vahamaista havaittavissa.

Maku: Makea ja tuhti suutuntuma. Maltaat ja nenän antama makeus rakentuvat viinikumimaiseksi elämykseksi.

Kaksi viimeistä oli näistä parhaita. Islayn yllättävät savunootit olivat miellyttäviä, mutta Beren makeus vei tällä kertaa voiton. Tuli Glenmorangien peruskymppi mieleen. Toisaalta tässä voi olla kyseessä myös iänikuinen porukasta erottumisen dilemma: Bere erottui kaikista selkeimmin joksikin erilaiseksi muihin kolmeen verrattuna. Tämä sai varmasti huomion kiinnittymään Bereen muita viskejä enemmän. Kuuden hengen pöydästä kaksi piti tätä parhaana ja neljä huonoimpana. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että se erottui joukosta.

Sitten maisteltiinkin hiukan perinteisempää Bruichladdichia.

Bruichladdich 11yo, The Whisky Broker 46%

Tuoksu: Kumia, todella happamia hedelmiä, ripaus savua, mausteita ja punaisia marjoja. Hieno nenä!

Maku: Hapan, suolainen, voinen ja toi mieleen jopa hedelmätoffeen. Lopussa mukavaa mausteisuutta.

Bruichladdich 9yo, The Whisky Broker, 55,2%

Tuoksu: Puukäsityöluokkaa, keksiä, pippureita, suolaa. Silti yllättävän hento. Liekö kovat voltit tukkineet nenän?

Maku: Pippurin ja suolan lisäksi makupalettiin eksyy omenoita ja vaniljaa.

Bruichladdich 7yo, Private Cask Bottling, 2001/2009, cask no. 772, 46%

Tuoksu: Huh huh! Nyt on kumia. Ja on hilloa. Itseasiassa vähän ylikäynyttä mansikkahilloa. Hurjasti tammea ja ripaus lakritsia.

Maku: Ylihautunutta mustaa teetä, tanniineja, hilloa ja kaikkea muuta äärimmäista. Hurja viski!

Siinä missä sherry- ja börbbätynnyröinnit pysyivät niin sanotusti ruodussa, oli tämä 7-vuotias blood tub -elämys kyllä jotain ihan muuta. Eräs kanssamaistelija totesi viskin ottavan poskeen. Kukin tietysti peilaa makukokemuksia omaan elämysmaailmaansa, mutta itselleni tuli mieleen lähinnä pyöränkumin ja tammilastujen imeminen. Nyt oltiin siinä rajoilla, oliko tynnyri vienyt voiton viskistä. Äärimmäisyyksien miehenä tietysti peukuttelin, koska mitään kananmunaällötystä tästä ei oltu taiottu. Tarkkaa tietoa blood tubin materiaalista ei ollut tarjolla. mutta arvelimme sherrytynnyriksi.

Blood tubin jälkeen ihmeteltiin isännän viinakaappia, auottiin pulloja ja maisteltiin huikean hyvää brandyä. Alla kuvakollaasi.

Oudompaa viinaa. Oikeanpuoleinen todellista herkkua.

Vaisuhko Springeri. Pitää maistaa selvinpäin uudestaan.

Ratebeer: 99. Itse olen ilmeisesti vielä IPA-vaiheessa.

Sonnisaaren avoimet ovet

Lauantaina oululainen Sonnisaaren panimo vietti avoimien ovien päivää. Sinnehän oli kameran kanssa mentävä. Samalla saatiin tuoreet kuulumiset panimon pojilta. Ja tietysti kattava esittely nykyisestä toiminnasta ja tulevaisuuden suunnitelmista.

Siellä se pöhisee.

Sonnisaaren historia lienee aika tavanomainen tarina suomalaisten pienpanimoiden kentällä. Joukko itseoppineita kotipanijoita laajentaa harrastustaan isompaan skaalaan. Ja hyvin on projekti Sonnisaarella käyntiin lähtenytkin. Tällä hetkellä noin parin tuhannen litran kapasiteetilla joudutaan jatkuvasti myymään ei-oota ja anniskeluravintoloiden hanoista uutuudet viedään käsistä. Syksyllä käyntiin lähtenyt osakeanti tulee siis tarpeeseen.

Jyväbuffet.

Humalat pääsi tyypittämään myös huolella.

Meille kippoja killuttimia esittellyt Harri Vaarala valoitti hiukan osakeannin satoa, Tarkoituksena on ensi vuoden puolella triplata kapasiteetti ja jossain vaiheessa on haaveissa hankkia myös pullotusvermeet. Lisäksi tarkoitus on saada yksi mies kokopäiväiseksi panomieheksi. Tällä hetkellä perustajaporukka panee olutta päivätöidensä päälle. Harrin mukaan yöunet eivät ole ihan sitä suositeltua kahdeksaa tuntia viime aikoina olleet. Just Peat It! toivottaa kaikkea hyvää Sonnisaarelle Suomen ja maailman valloitukseen.

Muovikegit ovat nykyaikaa.

Koska paikanpäällä oli kahvitarjoilu, piti tietysti jatkaa panimovierailun jälkeen oluelle. Roosterin alakerrasta löytyikin sopivasti molemmat Sonnisaaren uutuudet. Fruittari ja Tintti, hanasta. Fruittari maittoi näistä itselleni paremmin. Todella hedelmäinen pale ale, jossa ei humalaa oltu säästelty. Belgian Brown Ale Tintti ei puolestaan omaan suuhuni niin hyvin taipunut. Tätä oli jatkettu korianterin siemenillä, mutta ainakin itse en niitä puolikkaasta tuopistani löytänyt. Taittui hiukan tylsän puolelle.

Oulu, Bunnahabhain ja 203-vuotta viskihistoriaa

Oulun toinen vain Viskin Ystävien Seuran jäsenistölle suunnattu tasting-tilaisuus näki päivänvalon viime torstaina. Kattauksena oli Helsingistäkin tuttu iäkkäiden IB-Bunnien rivi, josta ei viskihistoriaa puuttunut. Tisleiden yhteenlaskettu ikä oli huikeat 203 vuotta.

Viime talven Islay-reissulla Bunnahabhain jäi harmittavasti sivuosaan. Ajelimme paikanpäälle ilman sen kummempia varauksia kyselemään jos jotain kierroksen tynkää olisi tarjolla. Saimme "tyytyä" vain muutamiin ilmaisiin drameihin ja hienoon valokuvaussessioon. Islayn tislaamot sijaitsevat aika makeilla paikoilla, mutta kyllähän Bunna maisemiltaan kärkisijasta kamppailee. Eikä se viskikään mitään huonoa ole. Pitkään turvesavuttomaan tisleeseen erikoistunut tislaamo ei vain välttämättä ole ollut niitä alueen mediaseksikkäimpiä tislaamoja. Naapurinsa Caol Ilan kanssa Bunna edustaa Islayn blendityöhevonen-kategoriaa.

Näkymiä tislaamon pihalta.

Tastingin vetäjä Jarkko Nikkanen ottikin kopin tislaamon työhevosstatuksesta, koska skotlantilaisella viskillä ei tällä hetkellä mene kovin lujaa. Blendit eivät nimittäin maailmalla maistu. Bunnan kohdalla tämä on sekä onni että onnettomuus. Blenditilauksien ehtyessä kassavirta ei tietysti ole toivotunlainen, mutta toisaalta focusta voi nyt hyvillä mielin siirtää meitä viskinörttejä miellyttävämpään sektoriin - single maltteihin.

Takaisin torstaihin. Illan kattaus näytti maistelujärjestyksessä tältä. Mainittakoon, että maistelujärjestystä oli muutettu hiukan Helsingin kokemuksien perusteella.

Niin vanhoja pulloja etteivät suostuneet värikuvaan.

Lasissa pullojen mielipide ei enää vaikuttanut.

Bunnahabhain 1965/2010, The Whisky Agency, 40%
Bunnahabhain 1968/2012, The Whisky Agency, 47%
Bunnahabhain 1968/2011, Wilson & Morgan Barrel Selection, 44,1%
Bunnahabhain 1973/ 2012, Wilson & Morgan Barrel Selection, 41,2%
Bunnahabhain 35yo, The Whisky Agency, 50,1%

Ensimmäisenä siis lasiin 45-vuotias ikänestori. Vanhin koskaan juomani single malt. Tai näin ainakin muistelisin. Kypsytys refill hogissa, mitä ilmeisemmin ex-börbbä.

Bunnahabhain 1965/2010, The Whisky Agency, 40%

Tuoksu: Parfyyminen. Kaunista tammea. Trooppisia hedelmiä, ananasta ja kookosta. Mesimäistä hunajaa. Lasiajalla nousee mallas todella kauniisti esille.

Maku: Makea, pyöreä, pureksittava, jopa vahamainen. Niin pehmeä, että katoaa suusta melkein huomaamatta, jättäen kuitenkin miellyttävän pastillisen jälkimaun leikkimään kielen päällä. Isommalla haukulla myös trooppiset hedelmät pääsevät esiin tarjoten vaniljariisiä kera ananaksen. Pieni ripaus myös salmiakkia ja hunajaa.

Kova alku. Ajatus tämän siirtämisestä tastingin ensimmäiseksi oli varmasti oikea. Sen verta hentojen makujen kanssa tässä pelataan. Sitten lasiin lisää viskiä ajalta ennen ensimmäistä ihmistä kuussa.

Kotiloita etiketissä. Oikein vai väärin?

Bunnahabhain 1968/2012, The Whisky Agency, 47%

Tuoksu: Tässäkin iän tuomaa parfyymisyyttä edellistä viskiä ärhäkkäämmässä sherrykuosissa. Happamat hedelmät ja marjat nousevat monipuolisesta nenästä parhaiten esille. Miellyttävä!

Maku: Mahonkia, jopa ripaus kumia. Kuivuu kirjaimellisesti kitalakeen kiinni, mikä antaa viitteitä hiukan yli menneestä tynnyröinnistä. Antaa silti vielä hienosti marjaisia nootteja ja isolla haukulla ne parfyymitkin löytyvät.

Sitten lisää saman vuoden tuotteita, mutta tällä kertaa sherry butissa kypsynyttä kamaa.

Bunnahabhain 1968/2011, Wilson & Morgan Barrel Selection, 44,1%

Tuoksu: Keksejä, maitokahvia, luumua, parfyymejä ja pastilleja. Tuoksussa myös jotain lakkamaista.

Maku: Paremmin tasapainossa kuin edellinen. Iästään huolimatta raikas ja mineraalinen suutuntuma, jossa pastillit, mausteet ja tammi muodostavat kauniin ja kompleksisen viskielämyksen.

Harvoin saa nenänsä eteen kattausta, jossa kaksi 70-luvun tuotetta ovat nuorimmat maisteltavat tuotteet. Tosin, jonkunhan ne nämä nuoremmatkin tisleet pitää tuhota. Vastuullisena aikuisena en tietysti voinut tehtävästä kieltäytyä.

Bunnahabhain 1973/ 2012, Wilson & Morgan Barrel Selection, 41,2%

Tuoksu: Tummaa ja makeaa sherryisyyttä. Kaakaota ja marjoja. Tässäkin iän tuomaa parfyymisyyttä.

Maku: Parfyyminen ja puinen, mutta viski ei kuivi ikeniin kiinni vaan säilyttää todella mielyttävän marjaisen makeuden makukaaren loppuun. Kaakao ja mokkaiset sävyt säestävät tätä sinfoniaa. Pitkän jälkimaun seasta nousee myös ripaus lakritsia.

Illan hienoin etiketti.

Bunnahabhain 35yo, The Whisky Agency, 50,1%

Tuoksu: Kitkerämpi kuin muu kattaus. Ruutia, vahvaa tammea, tummaa suklaata ja hunajalla maustettua vahvaa mustaa teetä.

Maku: Ruutia, suolaa, jopa pippurista mausteisuutta. Voltit antaa hienosti runkoa ja nostavat myös jälkimaus kattauksen parhaiksi. Voimakas, pitkä ja tyylikäs viski, josta ei kuitenkaan enää muiden viskien miellyttävää parfyymisyyttä omaan suuhun löytynyt.

Täytyy sanoa, että ainakin minä olin fiiliksissä tämän kattauksen jälkeen. Iäkkäämpien viskiä parfyymisyys on parhaimmillaan huikeaa maistettavaa. Vedin ensimmäisen kierroksen hiukan pienemmillä puraisuilla ja keskityin tuoksuttelemaan viskejä ja kokeilin toisella kierroksella isompaa haukkua. Tämä toi hienosti esiin erityisesti ikänestorin hiukan herkemmät makuvivahteet. Jos näitä pitäisi johonkin paremmuus järjestykseen laitella niin itselleni viskit 1 ja 4 maistuivat parhaiten. Ikänestorin huumaava trooppinen hedelmä oli mahtava ja 1973/2012 oli sherrykypsytetyistä se tasapainoisin ja herkullisin tapaus.

Tasapuoliset kiitokset kaikille tapahtuman järjestelyyn osallistuneille tahoille!

Viskihullun päiväkirjat, viikko 43 - Ardbegillä Olut Expoille

Takana on aikamoinen viskiviikko. Keskiviikkona laitettiin Jarkko Nikkasen Ardbeg-ura ainakin väliaikaisesti pakettiin St. Michaelissa ja torstaina suunnattiin pääkaupunkiseudulle messuilemaan. Lauantaina siis otettiin Olut Expo haltuun. Suurimman vapinan laannuttua on hyvä kertailla viikon tapahtumia.

Eli keskiviikkona testailtiin Ardbegiä ja Glenmorangieta hyvin perinteisellä kattauksella:

Glenmorangie Original 10yo 40%
Glenmorangie Tusail 46%
Ardbeg TEN 46%
Ardbeg Perpetuum 47,4%
Ardbeg Uigeadail 54,2%
Ardbeg Corryvreckan 57,1%

Glenmorangie Original toimi oivana aloituksena kattauksella. Suu on kiva kalibroida tutulla ja hyväksi havaitulla. Heti perään tykiteltiinkin kattauksen ainoa itselleni tuntematon viski. Glenmorangie Tusail on kuudes inkarnaatioa Glenmorangien Private Edition -sarjasta. Tällä kertaa ei Glenmorangielle tyypilliseen tapaan ole lähdetty tynnyriviimeistelyillä leikkimään vaan juttu löytyy ohrasta. Ale-tyyppisiin oluisiin yleensä yhdistetty maris otter -ohralajike on Tusailin villakoiran ydin. Tastingin vetänyt Nikkanen heitti ilmoille myös vahvan huhun Tusailin iästä: kuulema vuonna 2004 saapui tislaamolle maris otteria lavallinen. Nohevimmat voivat tästä päätellä ainakin jotain tämän nasun iästä.

Glenmorangie Tusail 46%

Tuoksu: Vaniljajäätelöä, tuntia mallasta, mausteita ja omenoita.

Maku: Todella mukava ja tuhti suutuntuma. Omeinoiden kaveriksi hiipii hiukan banaania, jotka yhdessä vaniljajäätelön kanssa tuova mieleen Banana Splitin ripauksessa pippuria.

Hienon Tusailin jälkeen suunnattiin Arttujen kimppuun. Kärkeen vedetty kymppi maistui todella hyvältä. L-koodit jäi tyypittämättä, koska St. Michaelin valaistus estää salapoliisityöskentelyn. Hienoa oli myös päästä maistamaan vihdoin kymppi ja Perpetuum vierekkäin. Vierekkäin maistettuna kympin hienous ja Perpetuumin "huonous" nousivat paremmin esille. Yksin maistettuna Perpetuum on maistunut minusta pitkälti peruskympiltä. Vierekkäin Perpetuumin likaisemmat ja happamammat sävyt nousivat häiritsevästi pintaan ja toivat mieleen jopa Lapparin PX:ään verrattavia painajaiskuvia. Todettakoon silti, että Perpetuum ei ole huono viski. Se oli vain tällä kertaa huonoin paikalla olija.

Ardbegin hieno perusrange oli kiva kahlailla loppuun. Uige ja Corry ovat hienoja viskejä joista Corry on vielä piirun verran Uikutusta parempi. Viskien loppuessa ihmiset alkoivat jo hapuilemaan takkejaan, mutta Jarkko ohjeisti vielä takaisin pöytiin. "Viimeisen" Ardbeg-tastingin kunniaksi pöytään vedettiin todellinen herkku ja harvinaisuus. Ardbeg tynnyrisample vuodelta 1975, tynnyristä numero 4194, joka käsitykseni mukaan oli lyöty pulloon 2013.

Viskin paikka ei ollut helpoin. Corryn ja Uigen tappovolttien ja äärimmäisten makujen jälkeen tällaisesta vähemmän jyrästä viskistä oli hankala saada kiinni. Pienellä lasiajalla ja parilla siemauksella vettä homma alkoi kuitenkin toimimaan. Joka tapauksessa ällistyttävän hienolla nenällä varustettu Ardbeg, jonka pitkän ja herkän makukaaren muodostivat ruusuveden tyylinen parfyymisyys, mesimäinen makeus sekä ripaus salmiakkia että tuhkaa. Todella hienoa tavaraa.

Näin hienon viskin jälkeen oli pakko käydä läpi St. Michaelin hanaoluita ja ryyppäämiseksihän se meni. Seuraava etappi olikin puhallella itsensä aamulla Norskin koneeseen ja suuntailla kohti Helsinkiä.

Lämmittelin Olut Expoja varten perjantain kirjamessuilla ja ruoka- ja viinimessuilla. Kirjamessuilla kävin kuuntelemassa uuden Sahti - Elävä muinaisuolut julkaisun kunniaksi järjestettyä tekijöiden haastattelua. Hannu Nikulainen, Johannes Silvennoinen ja Mika Laitinen olivatkin hauskaa seurattavaa. Erityismaininnan sai minun kirjoissani vastaus haastattelijan kysymys "Mikä sahdin maussa teitä viehättää", johon Silvennoinen viiksiään sivellen totesi: "Kaiken maailman hipsteripanimot yrittävät tehdä toinen toistaan humalaisempia ipoja, mutta minulle oluessa tärkeintä on sen perusraaka-aine mallastettu ohra, joka on sahdin maun peruselementti." En voinut olla nauramatta ääneen.

Kirjamessuilta pääsi kätevästi samalla Viini- ja ruokamessujen puolelle. Viineissä keskityin lähinnä itselleni ennestään tuttuihin jälkiruokaviineihin, joita olikin ihan kivasti tarjolla. Royalin Tokaji Late Harvest jäi päällimmäisenä mieleen todella tykkinä jälkiruokaviininä, jonka makeus ei silti lipsahda tippaakaan ällöttävän sokerin puolelle. Huippua kamaa. Muuten messut meni lähinnä tuskaillessa mihin ylimääräiset juomaliput saa tuhlattua.

Lauantaina päästiin sitten itse asiaan. Seurueemme pyöri suoraan sushi-buffetista Kaapelitehtaalle vartin tilaisuuden avautumisen jälkeen. Tällöin oli vielä kivasti väljää. Aperatiivina sai toimia Red Breastin 21yo, joka toimittikin tätä virkaa loistavasti. Hieno irkku! Alkulämmittelyiden jälkeen suuntasimme Valamon tiskille ottamaan maistamattomia Suomi-tisleitä haltuun.

Valamolta otimme alkuun lasiin numerot III ja IV, eli 40%:iin lantratun börbbähogissa vuoden kypsyneen version sekä niin ikään börbbähogissa vuoden kypsytellyn peated CS:än. Aikamoista paloviinaahan nämä vielä olivat, ja erityisesti turpeistettuun tynnyrivahvaan versioon olisi pitänyt vedellä jotain tehdä. Valitettavasti olin laiska enkä vettä hakenut. Versionumerot VI ja VII olivat sen sijaan aivan eri maata. Kolme vuotta sherrykypsytelty VI toi mieleen liuottimet, nallekarkit, parfyymit ja saippuat, mutta positiivisessa mielessä. VII puolestaan tarjosi pienessä n. 30-litran tynnyrissä kolme vuotta kypsytellyn börbbä-elämyksen, josta ei Weetabixiä saati digestivejä puuttunut. Todella mielenkiintoisia ja hyviä viskejä. Odotan innolla näiden ikääntymistä!

Sahtia.

Seuraavaksi syöksyin muutaman oluen kimppuun. Lasiin tarttui Kirjamessujen innoittamana Rekolan Sahtia, Pyynikin Sessio Wheattia, Donut Island Frisco Disco ja Hiisin Kyyttö. Olutta oli kiva maistellessa törmäsimme pyytämättä ja yllättäen Bob Barleyn tiskiin. Sitten homma menikin holtittomaksi, sillä lasissa käväisi ensin Glenfiddich 26 ja 21 vuotiaat ja tottakai myös viskidrinkit piti testailla. Hebridian Sour ja Smokey and the Bandit, johon tungettiin Port Charlottea ja portviiniä, olivat vänkää juotavaa. Hieno mesta ja hienoja juomia. Tässä vaiheessa kello läheni jo uhkaavasti tastingia ja oli aika siirtyä ihmettelemään Helsinki Distilling Companyn tuotteita.

Kenen idea tämä oli?

HDC:n pojat, tai siis poika, laittoivat aikamoisen privaattiesityksen pystyyn. Meitä oli paikalla yhteensä viisi ihmistä sisältäen meidän kolmen hengen iskujoukon. Tastingin veti Kai Kilpinen ja lasiin sai neljä tislaamon tislettä ihmeteltäväksi. Ensimmäinen parivaljakko oli 70 prosenttisesti rukiista ja 30 prosenttisesti ohrasta kolonnilla jyskytetty tisle, joista toinen oli lyöty suoraan lasiin ja toinen kypsytelty vuoden verran 28 litraisessa ranskalaisesta tammesta valmistetussa toasted oak -tynnyrissä. Molemmat oli vatattu "maltilliseen"  60,5 prosenttiin. Linnunmaitoa meille ammattilaisille.

HDC:n herkut.

En mielestäni oikein osaa näitä new makeja maistella. HDC:n ruis-ohra -tisle maistui ponulta siinä missä kaikki muutkin. Sen sijaan vuoden kypsyttely toi hienosti tisleen laadun esille. Hedelmäinen, jopa hapokas ja mausteinen tisle toi mieleen paljon positiivisia mielikuvia mesiangervosta, greipistä ja jopa aniksesta. Vierekkäin maisteltuna new make sai myös uuden merkityksen. Oli mukava etsiä niitä yhtäläisyyksiä tisleiden väliltä, mitä vuoden tynnyröinti on koittanut hävittää. Opettavainen tapahtuma.

Toisessa parivaljakossa oli sama idea, mutta tällä kertaa kyseessä ns. puhdasverinen viskitisle. Mallastettua ohraa, pannutislausta ja muuta salatiedettä. Nämäkin oli vatattu 60,5%:iin ja vuoden kypsytystä osakseen saanut puolikas oli saanut marinoitua samanlaisessa tynnyrissä kuin aiempi ruistisle. Tästä sai siis kivasti vertailukohtaa.

Ponu oli taas ponua. Tai no ehkä sen maltaan osuuden hoksasi erotella tuohon ruispohjaiseen new makeen verrattuna. Vuoden kypsytys oli tehnyt tästäkin juotavaa kamaa, vaikkakin täytyy sanoa, että ruis-ohra -tisleessä oli mielestäni enemmän nyansseja vuoden kypsytyksen jälkeen. Lakritsainen ja maltainen meininki. Potentiaalia tässäkin oli ja täytyy HDC:n meiningille hattua nostaa. Molemmat olivat mielestäni parempia kuin Valamon tarjolla olleet vuoden kypsyneet tekeleet. Kai paljasti myös että tulevaisuudessa on luvassa ainakin savustetusta maltaasta väännettyä keittoa. Minä ainakin odotan innolla.

8cl pontikkaa teki tehtävänsä ja festivaalialue alkoi näyttäytyä aikamoisena helvetiltä maan päällä. Toisin sanoen ihmisiä oli ilmestynyt aikamoinen määrä tunnin aikana nauttimaan jaloista juomista. Päätimme lähteä metsästämään lisää hyvää olutta, mutta törmäsimme takinkääntäjä-Nikkaseen vihollisen tiskin takana. Tilasimme hyvää hyvyyttämme kaikki viskit, itse Macallanin Rare Caskin. Oli muuten aika nannaa. Festivaalialueen hälinä ja "kiire" olivat ehkä hiukan väärä paikka näinkin hienolle juomalle. Olisi pitänyt jaksaa kiikuttaa juoma yläkertaan rauhassa nautittavaksi.

Festivaalien mielenkiintoisin uusi tuttavuus oli minulle Radbrew. Panimon post-apocalyptistä ulkoasua ja Fallout/scifi-viittauksia sisältävä brändi oli kaltaiselleni nörtille liikaa. Alone in the Dark milk stout oli muuten mielestäni maistamistani festarioluista paras. Todella maittava kaveri. Tämän jälkeen lasissa kävi vielä muutama olut niin Ruosniemeltä, Brooklyniltä ja pitihän se maailman paras GT käydä tilaamassa Kyrön kavereilta. Ei ole tuokaan litku turhaan palkintoja kerännyt.

Yhteenvetona todettakoon, että yksi päivä oli liian vähän. Yllätyin hiukan maistettavien viskien määrästä ja oluen juonti jäi suunniteltua vähäisemmäksi. Loppui yksinkertaisesti pää kesken. Loppuilta menikin haahuillessa ratikalla keskustaan, jääden 2km liian aikaisin pois ja unohtaen Kai Kilpisen ja Mushimaltin antamat ravintolasuositukset. Fafasin falafelit rinnuksilla siis hotelliin nukkumaan. Hieno reissu, hienoja juomia, hienoja ihmisiä. Tulen ensi vuonnakin!

Läpileikkaus Glenmorangiesta

Glenmorangie on kaksijakoinen tislaamo. Glenmorangie edustaa kaikkea pahaa, mitä viskiteollisuus tällä hetkellä on. Se toimii luksusbrändeistään tunnetun LVMH:n alaisuudessa, ja myös Glenmorangiesta ollaan selvästi brändäämässä hiukan arvokkaamman oloista yksimaltaista. Sen verran paljon kultaa ja kimallusta tislaamon uusissa pakkauksissa ja jopa pulloissa on. Tämän lisäksi Glenmorangie on mallikirjaesimerkki nykyisellä viskibuumilla rahastamisesta. Hurja määrä erilaisia pullotteita on puskettu markkinoille, niin lentokentille kuin "normikauppoihinkin". Tämän lisäksi suurin osa näistä on vielä nas-viskejä ilman ikämerkintää.

Kaksipiippuisen hommasta tekee se, että Glenmorangie on myös aikamoinen pioneeritislaamo. Viskille surkean 1980-luvun jälkeen Glenmorangie oli ensimmäisiä tislaamoja, joka otti tynnyripolitiikan tosissaan. Useat kokeilut mitä erilaisimmissa tynnyreissä ovat hieno osoitus siitä innovatiivisuudesta, jota Skotlannin tiukan viskilainsäädännön raameissa voi tehdä. Glenmorangie mursi tynnyviimeistelyn lasikaton. Tämä omaperäinen tyyli siivitti Glenmorangien viskiharrastajien huulille ja taisipa tislaamo olla pitkään Skotlannin myydyin single malt. Se on itsessään jo huikea saavutus.

Näistä lähtökohdista lähdettiin kotitastingissa tutustumaan Glenmorangien tuotantoon, joka on itselläni jäänyt hiukan pimentoon johtuen juuri julkaisutahdista. Viskiharrastuksessa mukavaa kun on sen verkkaisuus, verratuna vaikka hektiseen olut- ja viinimaailmaan: uusia tuotteita ei synny samanlaista tahtia jo juoman valmisprosessin vuoksi.

Illan tarjoilu oli kattava läpileikkaus nyky Glenmorangieen.

Glenmorangie Lasanta
Glenmorangie Nectar d'Or
Glenmorangie Dornoch
Glenmorangie The Taghta
Glenmorangie Companta
Glenmorangie Signet
Glenmorangie 18yo
Glenmorangie 25yo "Quarter Century"

Koko kattaus.

Ensimmäisenä lasiin pääsi kolmikko Lasanta, Nectar d'Or ja Dornoch. Kaksi ensimmäistä edustavat Glenmorangien perusrangea Dornochin ollessa osa tislaamon legends collection -sarjaa. Dornoch kuullostaa muuten aivan norjalaiselta black metal -bändiltä. Totuus taitaa olla kuitenkin se, että nimen etymologia juontaa juurensa tislaamon edustalta löytyvästä saman nimisestä vuonosta. Illan aloittanut Lasanta oli saanut 10 vuoden ex-börbbä kypsyttelyn päälle kaks vuotta Oloroso ja PX sherrytynskää.

Glenmorangie Lasanta 12yo 46%

Tuoksu: Ensimmäiset henkäisyt antavat viitteitä todella makeasta viskistä, jonka toffeiseen runkoon on jääny paloja trooppisia hedelmiä. Lasiaika aukaisee sherryviimeistelyt pintaan ja nenän täyttää rusina ja tumma puu.

Maku: Selkeä, mutta ikävän lyhyt makupaletti sisältää rusinaa ja myös toffee kantaa kielelle asti. Jotenkin ikävästi palaa loppuun ja alun miellyttävät nootit katoavat jonkin epämääräisen ja epämiellyttävän alle.

Lasantan jälkeen jatkeltiin outojen viimeistelyjen linjaa Nectar D'Orin seurassa, joka on saanut viimeisen silauksensa sauternes-tynnyreistä.

Glenmorangie Nectar D'Or 46%

Tuoksu: Tämäkin tuhdin makea nenään. Ananasta ja vaniljaa. Mineraalinen.

Maku: Kevyt runko jaksaa Lasantaa pidemmälle taittuen lopussa miellyttävään mausteisuuteen. Hedelmät pysytät hyvin kyydissä mukana.

Mielestäni Nectar D'Or pysyi Lasantaa paremmin kasassa. Viimeistelyistä huolimatta viskit tarjosivat enemmän samaa kuin makukuvauksen perusteella voisi olettaa. Samalla linjalla jatkoi myös Dornoch, joka on saanut viimeisen silauksensa amontillado-tynnyreistä.

Glenmorangie Dornoch 43%

Tuoksu: Jotenkin hillomaisemman oloinen kuin kaksi edellistä. Vihreitä omenia ja ananasta ja toffeeta.

Maku: Rehellisesti en sokkona erottaisi tätä Nectarista tai Lasantasta. Toffeeta, kevyttä mausteisuutta, trooppista hedelmää ja omena/päärynä -akselia.

Glenmorangien oudoissa viimeistelyissä on paljon hyvää. Viimeistelyt eivät jyrää viskiä, mutta jotenkin tuntui siltä, että olisko pitänyt hakea vielä jotain pientä twistiä/pidempää kypsytystä tai jotain. Nyt näitä kolmea oli todella hankala enää suussa toisistaan erottaa.

Onneksi outoja viimeistelyjä oli vielä useampi jäljellä. Seuraavana lasiin napattiin Burgundin alueen punaviinitynnyreissä ja Rasteau-tynnyreissä viimeistelty Companta. Se kuuluu Glenmorangien private edition -sarjaan.

Glenmorangie Companta 46%

Tuoksu: Hapan ja ruutinen. Luumua ja kahvia. Aivan hyvä!

Maku: Hapan ja kuminen, mutta silti tasapainoinen. Tuhti suutuntumaltaan. Jopa öljyinen. Taittuu loppuun miellyttäväksi pippuriksi.

Nyt oltiin jo paremman äärellä. Todella oudosta viimeistelystä huolimatta ei mene sekametelisopaksi vaan pysyy kasassa ja antaa aivan jotain muuta kuin kolme ensimmäistä viskiä. Vieressä maisteltu manzanilla-sherrytynnyreissä viimeistelty The Taghta veti silti pidemmän korren.

Glenmorangie The Taghta 46%

Tuoksu: Hienostunuttu puuta. Makeaa ja mausteinen. Ministi ylikypsiä hedelmää.

Maku: Pitkä ja mausteinen. Salmiakki leikkii kivasti kielellä. Hunajaa. Ja kaikki tämä kivan puisen suutuntuman peittelemänä. Hyvää!

Näissä kahdessa oli jo yritystä. Taghta jäi ehkä tällä kertaa mieleen parempana. Vielä parempaa oli kuitenkin luvassa kun ilta kääntyi kohti loppuaan. Glenmorangien prestige rangesta oli pöytään saatu Signet, 18yo ja 25yo. Aloitimme Signetillä, johon on kuulema tungettu mukaan paahdettua mallasta ja osa sekoituksesta on viimeistelty new oakissa.

Glenmorangie Signet 46%

Tuoksu: Todella monipuolinen mausteiden, hunajan, trooppisten hedelmien ja vaniljan yhdistelmä. Taas hiipi mieleen Julia-karamellit, eli jotain suklaakonvehtiin viittaavaa myös mukana. Huikea nokka!

Maku: Mausteinen, öljyinen ja pitkä viski ja silti suuhun silkkisen pehmeä. Mukana on pakko olla jotain vanhempaakin kamaa. Suklainen/hedelmäinen makeus kantaa koko makukaaren loppuun asti.

Signet on huippu viski. Piste. Kahdeksantoistavuotiaalle jäi paljon tekemistä, jos aikoo parempi olla.

Glenmorangie 18yo 43%

Tuoksu: Raikkaan hunajainen. Mallasta ja valkopippuria. Hedelmätoffeeta. Pähkinöitä.

Maku: Pehmeä ja makea mausteiden ja maltaan sekamelska, joka taittuu lopussa mausteiksi ja salmiakiksi. Tuntuu suussa kivalta. Tekee mieli pureskella.

18yo on hyvä viski, mutta sen maistelupaikka oli täysin väärä. Kattauksen kolmanneksi paras viski, mutta kärkikaksikon ja tämän välissä oli nyt vain liikaa tilaa. 25yo oli nimittäin aikamoinen elämys!

Glenmorangie 25yo 43%

Tuoksu: Vaniljaa, valkopippuria, kookosta ja ananasta. Selkeä ja hienostunut!

Maku: Mesimäinen suutuntuma. Perustuntumaltana jopa hiukan hapan. Nestemäistä hedelmäsalaattia vaniljakastikkeella ja ripauksella pippuria. Pirun hyvää.

25yo:n pieni happamuus nosti Signetin omissa kirjoissani illan ykköseksi. Nämä kaksi olivat kuitenkin aivan omassa kastissaan. Hienoja, hienoja viskejä. Muuten Glenmorangie jätti hiukan kaksijakoiset fiilikset. Hyviä viskejä, innovatiivisia kokeiluja, mutta ehkä jäin kaipaamaan jotain distillery charachterin tapaista näinkin kattavasta läpileikkauksesta. Kysymykseen, mikä tekee Glenmorangiesta Glenmorangien, en saanut vastausta.

Jäin myös kaipaamaan hiukan voltikkaampaa versiota Glenmorangiesta. Valitettavasti tislaamon rangesta loistavat CS-kokeilut poissaolollaan. Glenmorangien suosion vuoksi myöskään indiepullottajille ei Glenmorangieta ole hirveästi valunut. Whiskybasen mukaan SMWS on ainoa tislettä käsiinsä saanut indiepullottaja. Pitänee lähteä käymään tislaamolla ottamassa tynnyrisamplet, jotta asiaan saadaan selvyys.

Loppuun ei-maksettuja mainoksia: St. Michael tarjoaa Oulussa ensi viikolla keskiviikkona ja torstaina ohjattuja tastingeja. Keskiviikkona Jarkko Nikkanen juottaa Glenmorangieta ja Ardbegiä ja torstaina Joanne Brown juotattaa Bruichladdichin uutuuksia. Kaikki paikkalle mars!

Tullamore Dewiä St. Michaelissa

Lempilimonadini on Mountain Dew. Lempiviskini ei ole Tullamore Dew. Mutta ohjatut tastingit on herkkua ja tällä kertaa herkkua oli tarjoilemassa brändin global brand ambassador John Quinn. Siispä nokka kohti St. Michaelia. Samalle viikonlopulle sattui vielä "sattumalta" irkkufestaritkin, joten meno oli taattu.

Illan kattaus koostui seuraavista Tullamore Dewin tuotteista:

Tullamore Dew Original
Tullamore Dew Cider Cask
Tullamore Dew 12yo
Tullamore Dew Phoenix

Samalla kun maistelimme viskejä, John tarinoi brändistä, sen historiasta ja itse viskeistä. Mielenkiintoisinta antia itse valmistukseen liittyvät tarinat, kuten tislaamon 3+3+3 periaate. Tullamore näet käyttää kolmea eri tynnyrityyppiä (sherry, börbbä ja refill), kolmea viskityyppiä (potstill, jyvä ja yksimaltainen) sekä tietysti tislaa juomansa irkkutyyliin kolmeen kertaan.

Mielenkiintoista juttua oli tarjolla myös paikalle raahatusta Tullamoren travel retail -pullotteesta. Cider Cask kun on tietääkseni ainoa siideritynnyrissä kypsytelty viski, mitä maailmalta löytyy. Samalla se oli ainakin maistetuista Tullamoren viskeistä ainoa, joka on saanut kypsyä ns. blendattuna. Tynnyri kyllästetään sidukalla muutama kuukausi, jonka jälkeen viski lyödään kypsymään muutamaksi kuukaudeksi tynnyriin. Muut maistetut viskit sekoitellaan vasta pullotusta varten eri tynnyreistä. Kolmen eri viskityypin käyttö johtaa myös siihen, että 55-prosenttinen Phoenix ei ole saanut CS-merkintää kylkeensä. Vahvan jyväviskin käyttö tekee yhtelöstä mahdottoman.

Muutama yleishuomio maistetuista viskeistä jäi mieleen. Potstill-viski jättää parhaimmillaan todella miellyttävän marsipaanin maun suuhun. Pahimmillaan se muistuttaa märkää sanomalehteä. Erityisesti 12yo kärsi tästä märkä sanomalehti -syndroomasta. John mainitsikin, että kyseisessä viskissä pitäisi olla noin 55% potstill-viskiä. Phoenix tarjosi taas itselle uuden makukomponentin, jota en ole ennen viskistä maistanut: coca-cola. En tiedä oliko tämä hyvä vai huono juttu. Minusta mielenkiintoisin tapaus oli kuitenkin Cider Cask, joten siitä hiukan tarkemmat nootit alla.

Tullamore Dew Cider Cask 40%

Tuoksu: Makea ja hapokas. En tiedä johtuiko mainospuheista, mutta kyllä minusta tästä siiderin peruselementtejä löytää. Punaista omenaa. Ripaus tammea ja vaniljaa

Maku: Ilahduttavasti samoilla linjoilla tuoksun kanssa. Punaiset omenat ja mausteet vaniljan johdolla hallitsevat palettia. Valitettavasti taittuu lopussa paloviinan ja märkien sanomalehtien suuntaan.

Ei minusta mikään tuhoon tuomittu tynnyrikokeilu. Nyt viski ei vaan ok nenästä huolimatta jaksa maaliin asti.

Kysyin lopuksi Johnilta vielä Irish Coffeesta ja Tullamoren suhteesta kyseiseen drinkkiin. Yleisesti hyväksytty totuus on, että alkuperäinen Irish Coffee tehtäisiin Tullamore Dewiin. John kuitenkin muistutti, että global brand ambassadorina hän ei ole ihan varma onko se hyvä vai huono asia. Viskiä kyllä menee kaupaksi, mutta viski, jota pitää sekoittaa kahviin ei ole välttämättä paras juttu brändin kannalta. Hän muistutti, että on myös hyvin mahdollista, että alkuperäinen Irish Coffee tehtiin johonkin Powersin viskeistä. Viihdyttävästä tarinasta huomasi, että tätä asiaa mies saa selittää työnsä puolesta harva se päivä. Tämän jälkeen oli hyvä poistua hymyssä suin muihin rientoihin.

Glenfarclas The Potstill Reserve 50%

Potstill-festivaalit ovat Hollannissa vuosittain järjestettävät kekkerit, joissa juodaan tislattuja alkoholijuomia grappasta yksimaltaiseen. Erään kotitastingin jälkeen ystävällinen sielu jätti kaappiini pohjalimat Glenfarclasin kyseiselle festarille pullottamaa kymppivuotiasta. Viskikaapin siivouksen yhteydessä otin tämän ristikseni juoda pois happanemasta.

Kyseessä on refill- ja first fill -sherryhogeista yhteen kyhätty viski, joka on lantrattu 50-prosenttiseksi. Takaetiketin mukaan itse George Grant on juuri nämä tynnyrit viskiä varten valinnut. Glenfarclas teki myös vuoden 2012 festareille pullotteen samaa kaavaa noudattaen.

"Latz on parempaa!"

Glenfarclas 2003/2013 "The Potstill Reserve" (for Potstill Festival 2013) 50%

Tuoksu: Mahonkia, luumua, suklaata. Vedellä hiukan märkiä sanomalehtiä. Nuorekkaan ärhäkkä, mutta silti tummaa ja tuhtia.

Maku: Kuin lakattua tuolinjalkaa imeskelisi. Lakattua puuta ja nahkaa, suklaakakkua, tummia ylikypsiä hedelmiä (onko nämä nyt yhdessä se kuuluisa Christmass Cake?). Hiukan yksioikoinen, mutta tuhdin suutuntumansa ansiosta yksioikoisuus ei häiritse. Jossain kaiken taustalla jotain raikasta, kuin mentholia. Lopussa häiritsevää happamuutta.

Lopun happamuutta lukuunottamatta oiva nuorehko Glenfarclas.

Panimoyhtiö Hiisi / Arcubeer - New Blood Wee Heavy

Suomessa eletään pienpanimobuumia. Tämän ei pitäisi olla kenellekään skeneä seuraavalle yllätys. Asiasta on seurannut mielenkiintoisia ilmiöitä. Esimerkiksi Oulussa on jo usealla ravintolalla oma olut. Ja kyseessä ei ole mitkään ketjut vaan oikeasti pienet yritykset, jotka ovat halunneet profiloida itseänsä oluen avustuksella. Näistä mainittakoon Hiisi Panimon Cafe Roosterille tekemä Rooster Lager joka on aivan jumalainen olut.

Hiisi onkin tämän postauksen avainsana. Hiisi on nimittäin tehnyt muillekin oululaisille ravintoloille oman oluen. Ja yrityksille, kuten tulemme kohta huomaamaan. Tämä on yksi pienpanimobuumin positiivisista lopputulemista. Pienpanimot tekevät PK-yrityksille yksilöllisiä oluita. On hankala kuvitella parin henkilön pyörittämää hampurilaisbaaria tilaamassa Olvilta tai Sinebrychoffilta erikoisolutta omien speksien mukaan. Sopiva kapasiteetti yhdistettynä pieneen ja siten joustavaan yritysrakenteeseen on avannut pienpanimoille ovet näille markkinoille.

Yksi ei ravintola-alan yritys, joka on päättänyt hankkia itselleen oman oluen on ohjelmistoyritys Arcusys. Koska minulla sattuu kavereita kyseisessä firmassa olemaan töissä, eksyi käsiini pullollinen tätä lientä. Kyseessä 6,9% Wee Heavy nimeltään New Blood.

Miksi yritys haluaisi itselleen oluen? No ainakin olut on tällä hetkellä pop. Jos oluesta pitäviä nuoria ihmisiä pääsee päättämään näistä asioista, pääsee firman logo käsityöläisoluen kylkeen. Itseäni tässä lämmittää asennemuutos. Tässä tapauksessa olut ei ole humaltumista varten vaan se nähdään arvokkaana käsityöläistuotteena, jonka status kestää esittelyn. Suomalainen mallasjuoma voi korvata vaikkapa väsyneet kellot ja kynät yrityslahjoina. Tämä on askel kohti terveempää alkoholikulttuuria. Arcusyksen omat mietteet ja esimerkin oluen käyttämisestä yritysidentiteetin rakentajan voi tarkistaa klikkaamalla tästä.

Loppuun vielä lyhyt kuvaus siitä, minkälaisia makujälkiä New Blood mielenperukoille jätti:

Etiketissä Akira kohtaa vanhat honkkarit. Tykkään.

Panimoyhtiö Hiisi / Arcubeer - New Blood 6,9%

Tyylikäs vaahto. Tuhti suutuntuma. Humalointi tuo mieleen (hyvällä tavalla) kupariputken. Sinänsä hauska, koska ihan kuparin väristähän tämä on. Paahteinen, jopa pähkinäinen. Pieni ripaus tupakkaa. Wee Heavy ei oluttyyppinä ole ihan minun suosikkejani, sillä hedelmäisyys loistaa poissaolollaan. Idealle ja trendille vahvaa peukutusta!

Taistelutoverit ilman Vat 69:ää

Jo antiikin olympialaisissa tärkeimpiin lajeihin kuului paini. Voimainmittelöt eri keinoja käyttäen ovatkin kulttuurimme peruspilareita. Koska Fight Clubin ensimmäinen sääntö on, että siitä ei saa puhua, pitää voimia koetella muilla osa-alueilla. Kuusi viskiä ja kaksi viskidrinkkiä pääsivätkin mittelemään toisiaan vastaan viiden arvovaltaisen tuomarin läsnäollessa. 1, 2, 3 FIGHT!

Ensimmäisenä kehään nousivat Leif Eerikin poeka Orkneyltä ja etelän vetelä Speysideltä: Longmorn 16yo. Sarjana travel retail -pullotteet.

Highland Park Leif Eriksson 40%

Tuoksu: Omenia ja päärynöitä parfyymiseen maltaaseen kiedottuna. Itseasiassa todella miellyttävä. Aivan pieni ripaus turvetta jossain kaiken takana.

Maku: Mallas ja tietty parfyymisyys jaksaa makuunkin asti, mutta onhan tämä ohut ja jotenkin laimea kielenpäällä.

Longmorn 16yo 48%

Tuoksu: Ehdottomasti tummempi meno. Hedelmiä ja suklaata, jotka tuovat mieleen sen kuuluisan Julia-karamellin. Mallasta ja puuta.

Maku: Makeita trooppisia hedelmiä, jos pitäisi jotain sanoa niin ananas. Puuta. Taittuu lopussa kivoiksi mausteiksi. Ainakin vanilja on selkeästi esillä.

Tämä oli paha. Longmorn oli ehdottomasti tasapainoisempi ja nenä vastasi suumeininkiä paremmin. Tällä kertaa kuitenkin Leiffin kukkaiset nootit vetivät voiton kotiin pelkällä nenällä. Tästä voisi päätellä, että nautin viskeistäni enemmän nenällä kuin kielellä. Leif itseasiassa positiivinen esitys sillä näitä HP:n travel retail -pulloja ei ole maailmalla mitenkään hirveästi kehuttu. Tuomariäänet menivät 3-2 Leifille.

Sitten hypättiinkin asian ytimeen ja Islaylle. Toisessa kulmassa hanskojaan heilutteli viski, jolle on lähes jokaisella suomalaisella viskiharrastajalla eriskoispaikka sydämessä: Lagavulin 16yo. Haastajan virkaa toimitti Laphroaigin 18-vuotias, eli painoluokatkin osuivat sopivasti kohdilleen.

Laphroaig 18yo 48%

Tuoksu: Mallasta, vaniljaa, vahva mentholi ja jotain kukkaista on täälläkin. Kuivaa savua ja keltaisia hedelmiä. Todella tyylikäs!

Maku: Ah, se tervaleijona! Ja mallasta. Jollain tavalla "likaisen puhdas": löytyy hiukan öljyä ja autotallin lattiaa, mutta maut on järjestyksessä ja tasapainossa.

Lagavulin 16yo 43%

Tuoksu: Nyt on jotenkin kiinni tämä viski. Happamia marjoja, ja paljon. Maatuneita lehtiä. Puuta. Syksyinen fiilis!

Maku: Nenä hiukan pelotti, mutta suu on tuttu ja turvallinen. Ripaus suolaa, hyvin maanläheistä turvetta ja mausteita. Tuhti!

Niin siinä kävi, että Laphroaig 18yo vei nykyistä Lagan 16-vuotiasta kuin märkää rättiä. Vielä selvittiin loppuun asti ilman pyyhkeen heittämistä kehiin, mutta tuomariäänet kertovat tylyä kieltään: 4-1 Lapparille. Teknistä ylivoimaa, kuin Mayweather vs. Pacquiao.

Tässä vaiheessa lavalle asteli kutsumaton vieras. Repusta kaivettiin minin verran vanhaa Lagavulinin 16-vuotiasta. Tarkkaa pullotusikää tälle minille ei saatu kaivettua, mutta kyseessä kuitenkin ns. White Horse kamaa. Malt Madnessin avustuksella ajoitin minin pullotuksen välille 1991-1999. Saa korjata.

Lagavulin 16yo (pullotettu 1990-luvulla) 43%

Tuoksu: Taivas. Todella moniulotteinen kypsien hedelmien, salmiakin, nahkan, maltaan ja mausteiden yhteenliittymä. 6/5

Maku: Tuhti ja pureksittava suutuntuma. Tyylikästä tammea, turvekin nousee esille. Koko maustekaappi on koolla. Luumua.

Nyt on pakko sanoa se valitettava fraasi: ennen oli kunnollista. Illan paras viski, vaikka 5cl ministä ei viidelle miehelle hirveästi irronnut. Mini oli kuulema lähtenyt reilulla kympillä auctionista. Pitäkää silmät auki!

Kun mestari oli käynyt areenalla hakemassa omansa pois, oli aika palata taas normaaliin päiväjärjestykseen ja marssittaa raskassarjalaiset lavalle. Ardbeg "Uikutus" Uigeadail ja Laphroaig 10yo CS Batch 6. Artun lempinimi tulee muuten siitä äänestä, joka ihmisestä aamulla pääsee kun on Uigeadailia liikaa nauttinut.

Ardbeg Uigeadail 54,2%

Tuoksu: Makeita luumuja. jopa sokeria. Vedellä aukeaa myös maltainen puoli, turve nousee paremmin esille ja kaiken keskellä on ripaus jotain maustekakkuakin. Ei paha.

Maku: Hmm, nyt ei oikein. Sekametelisoppa, josta juuri ja juuri saa poimittua luumut ja turpeen. Lopussa miellyttävää mausteisuutta.

Laphroaig 10yo CS batch 6 58%

Tuoksu: Salmiakkia, sokeria, mallasta. Vedellä aukeaa kivasti vegetaaleja.

Maku: Salmiakki ja sokeri kietoutuu tervaleijoniksi, joita kyydittää savustettu kala, mallas ja kuiva turve,

Tässä erässä lensi jo pyyhe kehään. Lappari vei kuin Rocky Ivan Dragoa. Tuomariäänet 5-0 ja tämän pienen otannan perusteella Islayn viskivaltikka on tällä hetkellä Laphroaigilla.

Sitten siirryttiin ikään kuin nyrkkeilystä show-painiin ja otettiin kehään kaksi viskidrinkkiä. Ensimmäisenä kehään asteli legendaarinen Whisky Sour. Illan isännän resepti oli seuraava:

Whisky Sour Höyhtyä-tyyliin

4cl Jim Beamiä
4cl Sitruunamehua (huom. pitää puristaa kuulema itse sitruunoista)
2cl Sokerilientä
Puolikas kananmunan valkuainen
Tarvittava määrä Angostuuraa

Jäiden kanssa shakeriin ja ravistellaan se 30 sekuntia. Pari jäätä myös tarjoilulasiin ja juomaan!

Tottunut munankäsittelijä.

Whisky Souria pääsi haastamaan Kentucky Mule, joka on perinteinen inkivääriolutpohjainen limudrinkki. Helppo tehdä, helppo juoda:

Kentucky Mule

4cl Jim Beamiä
1/4 Lime
Inkivääriolutta

Limen viipale puristetaan lasiin, sotketaan sillä lasin reunat ja heitetään lasinpohjalle jäiden kanssa. Jimppaa perään ja päälle maun mukaan inkivääriolutta.Tähänkin voi kuulema heittää Angostuuraa perään.

Näistä kahdesta itselle maistui paremmin Whisky Sour, jossa viskin ainesosana vielä sentään erotti. Ja rakenne on todella miellyttävä (tähän vapaavalintainen vitsi siitä, kuinka mukavalta muna tuntuu suussa). Muuli maistui limellä maustetulta limpparilta. Yhtäkaikki, hyviä olivat molemmat ja menevät päähän kuin Lidlin muovipussi. Illan isäntä oli tilannut lavan inkivääriolutta ja 10 litraa Jim Beamia ettei lopu drinkkitarpeet kesken. Teen ehkä itse saman. Tuomariäänet 3-2 Kentucky Mulelle.

***

Loppuun pieni mainospätkä. Facebookkiin on perustettu Oulun Seudun Viskiharrastajat -sivu, jonka tarkoituksena on tiedottaa Oulun viskitapahtumista, jakaa kokemuksia ja verkostoitua muiden viskinjuojien kanssa. Jos olet a) Oulun seudulta b) juot viskiä, niin mene heti liittymään. Samalla voit muuten tykätä myös Just Peat It! -sivustosta. Kätevää!

Caol Ila -kotitasting ja (vihdoin) Perpetuum

Caol Ila (lausutaan: Kullila) on Islayn tislaamoista se vähiten seksikkäin. Sen erikoisjulkaisut eivät katoa nettikaupoista sekunneissa eikä uutta Caol Ilaa jonoteta Alkosta. Caol Ilan omistaa iso paha Diageo, jonka Islay-lippulaiva on selkeästi Lagavulin. Caol Ila on hiukan unohdettu työhevonen, joka pitää Diageon blendit islayviskissä ja tunkee suuren kapasiteettinsa turvin suuret määrät tavaraa myös indie-pullottajille.

Perjantaina kuusi iloista veikkoa kokoontui nauttimaan juuri näistä indiepullottajien Caol Iloista. Illan isäntä kertoi Caol Ila fetisismin alkaneen siitä, kun hän oli viskiharrastuksensa alkuhämärissä halunnut maistaa 70-luvun Islayviskiä ja Caol Ila oli ollut ainoa lompakolle sopiva vaihtoehto. Nykyään tilanne lienee vielä kärjistetympi.

Illan kattaus oli maistelujärjestyksessä seuraava:

Demijohn Caol Ila 2001/2009 46%
Demijohn Caol Ila 2000/2011 46%
Duthies Caol Ila 15yo 46%
Cadenheads Caol Ila 22yo 46%
OMC Caol Ila 1998/2009 50%
SMWS 53.213 56,2%
Duncan Taylor "The Octave" Caol Ila 1981/2012 52,9%
MacKillop's Choice Caol Ila 1979/2010 58%

Ensimmäisenä lasiin siis pääsivät Demijohnin pullotteet. Kyseinen kauppa sijaitsee kuulema Edinburghissa The Bow Baria vastapäätä. Siinähän taitaa olla myös The Whisky Shopin myymälä ihan vieressä? En ole itse kaupassa käynyt, mutta sijainti pitäisi olla kaikille viskituristeille edellämainituista syistä tuttu. Kaupalla on muutama tynnyri joista voi trendikkääseen lasipulloon nektarit mukaan ostaa. Ei irtokaramelliä vaan irtoviskiä.

Demijohn Caol Ila 2001/2009 46%

Tuoksu: New makea, taikinaa, lasiajalla omenoita. Kaikki tämä nuorehkon turvefiltterin läpi.

Maku: Nuorehkoa ärhäkkyyttä, liimaa, palaneita asioita. Loppuun kuivuu turpeeksi.

Kuulostaa pahemmalta kuin oli. Nuorta, tässä tapauksessa vielä ripauksen liian nuorta, Islay-viskiä. Näillekin on aikansa ja paikkansa.

Demijohn Caol Ila 2000/2011 46%

Tuoksu: Huomattavasti pikkuveljeään raikkaampi. Sitruksia, turvetta, vaniljaa. Miellyttävän selkeä.

Maku: Tulitikkuja, keltaisia hedelmiä, jotenkin kuiva. Lähempi tarkastelu antaa jopa jotain vegetaalisia sävyjä. Leikattua ruohoa. Caol Ilalle tyypillistä "kovaa" turvetta.

Pöytäseurueessa nousi konsensus, että tämä on juuri sitä, miltä he kuvittelevat Caol Ilan maistuvan. Ja kyllähän tästä OB-12 tuli mieleen. Kahdesti Demijohnista ehdottomasti parempi esitys.

Seuraavaksi otettiin haltuun Cadenheadsin pullotteita. Duthies sattuu näet olemaan Cadenheadsin "halpis" pullotesarja.

Duthies Caol Ila 15yo 46%

Tuoksu: Turpeen seassa tällä kertaa happamia marjoja ja kumia. Tynnyröintiä ei kerrota, mutta onneksi nenä kertoo, että ex-sherryhän tässä on kyseessä.

Maku: Yllättävän tamminen, marjat menevät lähes viinimäisiksi. Kuivuu miellyttäväksi turpeeksi.

Cadenheads Caol Ila 22yo 46%

Tuoksu: Turve on iän myötä selkeästi tasoittunut ja viski on huomattavasti moniulotteisempi jo nenään. Mineraalisesta yleisilmeestä nousee parfyymejä, suolaa ja jopa ripaus pippuria.

Maku: Yllättävän pirteä. Turve on kivasti taka-alalla tuomassa ryhtiä, mutta päästää muutkin maut esille. Suutuntumaltaan jopa hieman, hyvällä tavalla, öljyinen ja likainen,

Cadenheads oli saanut Caol Iloihin jo kivasti ilmettä. Duthies oli hiukan päälleliimattua sherryä, mutta ainoana sherry-meininkinä sopi tastingiin oikein hyvin. 22-vuotias olikin jo sitten oikeasti hyvää. Tähän asti setin monipuolisin ja paras viski.

Indie-iloittelu jatkui näidenkin jälkeen. Duncan Taylor, OMC, MacKillop's ja SMWS tarjoilivat Kullilansa normaalia suuremmilla volteilla, joten ne saivat kunnian päättää tastingin. Ensiksi Alkosta aikoinaan löytyneen OMC:n pikkupullon kimppuun.

OMC Caol Ila 1998/2009 50%

Tuoksu: Todella kuivaa turvetta ja silti samaan aikaan jotain sokerista. Ilman vettä tuntuu olevan aika kiinni.

Maku: Ilman vettä tymäkkää turvealkoholi tykitystä, joka onneksi vedellä taittuu huomattavasti paremmaksi menoksi: vegetaaleja, salmiakkia jopa sitruksia tuhdilla rungolla.

SMWS 53.213 56,2%

Tuoksu: Tämäkin ilman vettä kiinni. Vedellä vaniljaa, savustettua kalaa ja muuta iltanuotion pohjalta löytyvää.

Maku: Tässäkin vegetaaleja, tarkemmin sanottua leikattua ruohoa. Jollain tapaa likainen meininki: öljyä, autotallia ja suolaa. Pitkä ja miellyttävä suutuntuma.

Duncan Taylorin Octave pelotti etukäteen eniten. Miksi noin vanha viski on pitänyt viimeistellä? Oliko siinä jotain vikaa?

Duncan Taylor "The Octave" Caol Ila 1981/2012 52,9%

Tuoksu: Ikä on rauhoittanut turvetta huomattavasti ja se on enää kaiku taustalla. Esiin on tullut mallas, parfyymejä ja sherryä. Miellyttävä!

Maku: Loppuu hienosti turpeeseen, jota edeltävät laventelin, valkopippurin ja jopa kumin eri vivahteet. Pitkä ja suutuntumaltaan hyvä.

Pelot olivat turhia. Kattauksen paras viski.

MacKillop's Choice Caol Ila 1979/2010 58%

Tuoksu: Elengantisti mausteinen ja ripaus sitä laventelia. Vesi tippa aukaisee.

Maku: Vegetaalinen, makea, pippurinen ja lopussa tiukka turve. Ei uskoisi millään näin iäkkääksi.

Muutamia huomioita koko kattauksesta. Vissiin viskipäivä oli sellainen, että vettä tarvitsi lähes jokaiseen viskiin lisäillä. Vai johtuiko lie Caol Ilasta? Itse tislaamo oli aikalailla sitä mitä odotinkin: hyvää, mutta pikkuisen yllätyksetöntä Islay-laatua. En sinänsä ihmettele, miksei Caol Ilan erikoispullojen perässä juosta samalla tavalla kuin esimerkiksi Ardbegin tai Bowmoren. Toki tämä on osaltaan myös Diageon markkinointikoneiston päätös.Yhtä kaikki: viskin juonti hyvässä seurassa on parasta.

***

Syksyyn kuuluu myös rapujuhlat. Rapujuhliin kuuluu ystävät ja ystäviin kuuluu yllätykset. Ja yllätyksiin kuuluu hyvä viski! Näin pääsi käymään kun rapujuhlilla vieraat toivat pullon Perpetuumia maisteltavaksi. Ironista kyllä, olin juuri kinunnut kaverilta tästä samplen. No, ei sekään hukkaan mene vaan on lasissa nyt tätä kirjoittaessa.

Otettiin siis kohuttu, osin jopa haukuttu Perpetuum lasiin ja viereen viime vuoden vastaavaa litkua eli Auriverdesiä. 

Ardbeg Perpetuum 47,4%

Tuoksu: Miellyttävä suolan, maltaan, sitruksen ja savun yhteenliittymä. Ardbegiähän tämä.

Maku: Antaa sitä, mitä tuoksu lupaakin. Suola, mallas ja kevyet sitrukset sekoittuvat savuun ja turpeeseen. Jotain makeaa tunkee myös kielelle. Yllättävänkin merellinen meno.

Paljon on tästä juomasta ollut puhetta. En oikein tiedä mitä mieltä tästä pitäisi olla. Muistuttaa kyllä paljon kymppiä, mutta ainakin antaa sitä mitä nenä lupaa. Vieressä maisteltu Auri maistui sekametelisopalta, vaikka mokkamaisuus oli edelleen pop. Yksinkertainen, selkeä Ardbeg. Caol Ila tastingissa puhuimme asiasta. Yksi parhaista argumenteista oli se, että 200-vuotis juhlapullotteen tuleekin edustaa Ardbegin nykyistä linjaa hyvällä peruspullotteella. Se, että oikeuttaako kympin uusintapainos 100 euron hintalappua, jätän jokaisen itsensä päätettäväksi.

Katsaus Viron viskitilanteeseen - kesä 2015 edition

Viro on ollut viinaturismin suhteen viimeisen vuoden otsikoissa normaalia enemmän. Viinaralli ja sen hillitseminen viranomaistaholta ovat ainakin keltaisen lehdistön sivuilla lähes jokapäiväinen aihe. Kesälomamatka vei auton kanssa lahden vihreämmälle puolelle, joten oli hyvä aika tarkastaa Viro viskituristin näkökulmasta.

Lähdetään anglosaksiseen tapaan loppupäätelmästä: Viroon ei kannata viskin perässä matkustaa. Halvemmalla ja paremmasta valikoimasta pääsee nauttimaan virtuaalista viinarallia harrastamalla. Valikoimat ovat suurimmaksi osaksi aivan perusbulkkia ja hintojen kanssa kannattaa olla tarkkana. Osa liikkeistä myy yksimaltaisia jopa Alkoa kalliimmalla.

Lahden ylitys tapahtui molempiin suuntiin Eckerö Linellä. M/S Finlandian Eckerö Shop ei mitään erikoisuuksia tarjonnut, vaikka laivalla oli panostettu ihan omaan single malt -osastoon, josta löytyi mm. info-tauluja Skotlannista. Edistystä toki tämäkin. Perus travel retail -nasujen seassa oli myös tislaamojen peruspulloja. Hintataso vaihteli pullottain. Esimerkiksi Uigeadail kannattaa ostaa laivalta, mutta Glenlivetin ja Glenfiddichin peruspullot Viron puolelta. Mielenkiintoisena kuriositeettina todettakoon, että vitriinissä majaillut Lagan 30-vuotias oli reissun aikana kadonnut! Syyllinen ilmoittautukoon ja lähettäköön samplea tänne päin.

Ostopaikalla on Virossa väliä. Monopolimaasta tulleena usein unohtaa, että vapaassa markkinataloudessa hinnat eivät ole joka kaupassa samat. Härskeimmät ylilyönnit löytyivät Tarttolaisesta viinikaupasta: Lagavulin 16yo 176€ ja Monkey Shoulder 88€. Teki tiukkaa olla nauramatta. Esimerkkejä myös toiseen suuntaa löytyi. Paikallisesta peltomarketista Pärnun ulkopuolelta löytyi The Glenlivetin 12-vuotiasta alle 30 euron.

Vaikka mitään erikoisuuksia Virosta ei reilun viikon road tripin aikana löytynyt, voi maasta löytää tietynlaisia löytöjä. Hyllyissä on paljon jo lopetettuja pullotteita ja yleensä edullisesti. Mieleen jäi kolme esimerkkiä. Macallanin 12yo Fine Oakkia oli monessa paikassa hyllyt pullollaan. Hinta yleensä 50 euron tietämillä. Hollannin serkku haluaa tästä jo lähes 20€ enemmän. Myös vanhaa Black Bottlea oli monessa paikassa tarjolla alle kahden kympin. Kolmas esimerkki löytyy blendien puolelta. Johnnie Walkerin ikämerkittyä Gold Labelia löytyi vajaalla 60 eurolla. Kyseessä on ainakin minun suuhuni kelpo blendi. Pesee monet saman hintaluokan single maltit.

Parhaan valikoiman koko maassa tarjosi Tallinnan Stockmannin viinakauppa. Kyseisessä kaupassa oli myös muutamia budjettipelaajille sopivia erikoisuuksia. Hyllystä löytyi legendaarisen Samarolin indiepullotteita jopa viisi erilaista. Kaupan hintataso oli tosin muuta Viroa selkeästi kalliimpi. Peruspulloissa oli noin 10€ enemmän katetta. Tosin, maksaa ne postitkin ja se hyllyn edessä keikailu ja pullojen hypistely on sen verta kivaa, että täältä tarttuikin yksi tuliainen mukaan. Suosittelen piipahtamista, jos olet ns. "hoodeilla". Erikseen tuonne ei välttämättä kannata pyhiinvaellusta tehdä. Sataman kaupoista ei erikoisuuksia kannata metsästää, mutta peruspulloja saa suhteellisen kilpailukykyiseen hintaan. Eli, samalla kun lataa peräkontin bulkkikaljaa ja 3 euron kuohareita täyteen voi lekan tai kaksi mukaan napata.

***

Jos Viro ei ole vielä juomista jaloimman saloja ymmärtänyt, niin oluen päälle he ymmärtävät. Juttelin Pärnulaisen olutkaupanpitäjän (kyllä, pelkkiin pienpanimo-oluisiin erikoistunut kauppa) kanssa ja hän kertoi, että viimeisen parin vuoden aikana virolaisten mikropanimoiden määrä on noussut noin nollasta yli kymmeneen. Ja hyviähän ne olivat! Pöide, Vormsi, PÕhjala ja Ollenaut pääsivät ainakin matkalla testiin. Muitakin panimoita kauppojen hyllyiltä löytyi, mutta aika ja innostus ei riittänyt kaikkeen. Mainittakoon vielä Tartosta löytyvä loistava olutbaari J.R. Schramm'i Keller. Vahva suositus. Alla kuvakollaasi heinäkuisen roadtripin antimista.

Kissakahvila Nurri ja japanilaista kissaolutta.

Ollenauttia Tartossa.

"Kellerissä".

Paikallisen marketin oluthyllyn antimia.

Pärnussa pihvien alas huuhtomiseen tarvittavat ainesosat.

Päiväkaljalla.

Pullo Pöideä Pöiden kunnassa Saarenmaalla.