Viskihullun päiväkirjat, viikko 43 - Ardbegillä Olut Expoille

Takana on aikamoinen viskiviikko. Keskiviikkona laitettiin Jarkko Nikkasen Ardbeg-ura ainakin väliaikaisesti pakettiin St. Michaelissa ja torstaina suunnattiin pääkaupunkiseudulle messuilemaan. Lauantaina siis otettiin Olut Expo haltuun. Suurimman vapinan laannuttua on hyvä kertailla viikon tapahtumia.

Eli keskiviikkona testailtiin Ardbegiä ja Glenmorangieta hyvin perinteisellä kattauksella:

Glenmorangie Original 10yo 40%
Glenmorangie Tusail 46%
Ardbeg TEN 46%
Ardbeg Perpetuum 47,4%
Ardbeg Uigeadail 54,2%
Ardbeg Corryvreckan 57,1%

Glenmorangie Original toimi oivana aloituksena kattauksella. Suu on kiva kalibroida tutulla ja hyväksi havaitulla. Heti perään tykiteltiinkin kattauksen ainoa itselleni tuntematon viski. Glenmorangie Tusail on kuudes inkarnaatioa Glenmorangien Private Edition -sarjasta. Tällä kertaa ei Glenmorangielle tyypilliseen tapaan ole lähdetty tynnyriviimeistelyillä leikkimään vaan juttu löytyy ohrasta. Ale-tyyppisiin oluisiin yleensä yhdistetty maris otter -ohralajike on Tusailin villakoiran ydin. Tastingin vetänyt Nikkanen heitti ilmoille myös vahvan huhun Tusailin iästä: kuulema vuonna 2004 saapui tislaamolle maris otteria lavallinen. Nohevimmat voivat tästä päätellä ainakin jotain tämän nasun iästä.

Glenmorangie Tusail 46%

Tuoksu: Vaniljajäätelöä, tuntia mallasta, mausteita ja omenoita.

Maku: Todella mukava ja tuhti suutuntuma. Omeinoiden kaveriksi hiipii hiukan banaania, jotka yhdessä vaniljajäätelön kanssa tuova mieleen Banana Splitin ripauksessa pippuria.

Hienon Tusailin jälkeen suunnattiin Arttujen kimppuun. Kärkeen vedetty kymppi maistui todella hyvältä. L-koodit jäi tyypittämättä, koska St. Michaelin valaistus estää salapoliisityöskentelyn. Hienoa oli myös päästä maistamaan vihdoin kymppi ja Perpetuum vierekkäin. Vierekkäin maistettuna kympin hienous ja Perpetuumin "huonous" nousivat paremmin esille. Yksin maistettuna Perpetuum on maistunut minusta pitkälti peruskympiltä. Vierekkäin Perpetuumin likaisemmat ja happamammat sävyt nousivat häiritsevästi pintaan ja toivat mieleen jopa Lapparin PX:ään verrattavia painajaiskuvia. Todettakoon silti, että Perpetuum ei ole huono viski. Se oli vain tällä kertaa huonoin paikalla olija.

Ardbegin hieno perusrange oli kiva kahlailla loppuun. Uige ja Corry ovat hienoja viskejä joista Corry on vielä piirun verran Uikutusta parempi. Viskien loppuessa ihmiset alkoivat jo hapuilemaan takkejaan, mutta Jarkko ohjeisti vielä takaisin pöytiin. "Viimeisen" Ardbeg-tastingin kunniaksi pöytään vedettiin todellinen herkku ja harvinaisuus. Ardbeg tynnyrisample vuodelta 1975, tynnyristä numero 4194, joka käsitykseni mukaan oli lyöty pulloon 2013.

Viskin paikka ei ollut helpoin. Corryn ja Uigen tappovolttien ja äärimmäisten makujen jälkeen tällaisesta vähemmän jyrästä viskistä oli hankala saada kiinni. Pienellä lasiajalla ja parilla siemauksella vettä homma alkoi kuitenkin toimimaan. Joka tapauksessa ällistyttävän hienolla nenällä varustettu Ardbeg, jonka pitkän ja herkän makukaaren muodostivat ruusuveden tyylinen parfyymisyys, mesimäinen makeus sekä ripaus salmiakkia että tuhkaa. Todella hienoa tavaraa.

Näin hienon viskin jälkeen oli pakko käydä läpi St. Michaelin hanaoluita ja ryyppäämiseksihän se meni. Seuraava etappi olikin puhallella itsensä aamulla Norskin koneeseen ja suuntailla kohti Helsinkiä.

Lämmittelin Olut Expoja varten perjantain kirjamessuilla ja ruoka- ja viinimessuilla. Kirjamessuilla kävin kuuntelemassa uuden Sahti - Elävä muinaisuolut julkaisun kunniaksi järjestettyä tekijöiden haastattelua. Hannu Nikulainen, Johannes Silvennoinen ja Mika Laitinen olivatkin hauskaa seurattavaa. Erityismaininnan sai minun kirjoissani vastaus haastattelijan kysymys "Mikä sahdin maussa teitä viehättää", johon Silvennoinen viiksiään sivellen totesi: "Kaiken maailman hipsteripanimot yrittävät tehdä toinen toistaan humalaisempia ipoja, mutta minulle oluessa tärkeintä on sen perusraaka-aine mallastettu ohra, joka on sahdin maun peruselementti." En voinut olla nauramatta ääneen.

Kirjamessuilta pääsi kätevästi samalla Viini- ja ruokamessujen puolelle. Viineissä keskityin lähinnä itselleni ennestään tuttuihin jälkiruokaviineihin, joita olikin ihan kivasti tarjolla. Royalin Tokaji Late Harvest jäi päällimmäisenä mieleen todella tykkinä jälkiruokaviininä, jonka makeus ei silti lipsahda tippaakaan ällöttävän sokerin puolelle. Huippua kamaa. Muuten messut meni lähinnä tuskaillessa mihin ylimääräiset juomaliput saa tuhlattua.

Lauantaina päästiin sitten itse asiaan. Seurueemme pyöri suoraan sushi-buffetista Kaapelitehtaalle vartin tilaisuuden avautumisen jälkeen. Tällöin oli vielä kivasti väljää. Aperatiivina sai toimia Red Breastin 21yo, joka toimittikin tätä virkaa loistavasti. Hieno irkku! Alkulämmittelyiden jälkeen suuntasimme Valamon tiskille ottamaan maistamattomia Suomi-tisleitä haltuun.

Valamolta otimme alkuun lasiin numerot III ja IV, eli 40%:iin lantratun börbbähogissa vuoden kypsyneen version sekä niin ikään börbbähogissa vuoden kypsytellyn peated CS:än. Aikamoista paloviinaahan nämä vielä olivat, ja erityisesti turpeistettuun tynnyrivahvaan versioon olisi pitänyt vedellä jotain tehdä. Valitettavasti olin laiska enkä vettä hakenut. Versionumerot VI ja VII olivat sen sijaan aivan eri maata. Kolme vuotta sherrykypsytelty VI toi mieleen liuottimet, nallekarkit, parfyymit ja saippuat, mutta positiivisessa mielessä. VII puolestaan tarjosi pienessä n. 30-litran tynnyrissä kolme vuotta kypsytellyn börbbä-elämyksen, josta ei Weetabixiä saati digestivejä puuttunut. Todella mielenkiintoisia ja hyviä viskejä. Odotan innolla näiden ikääntymistä!

Sahtia.

Seuraavaksi syöksyin muutaman oluen kimppuun. Lasiin tarttui Kirjamessujen innoittamana Rekolan Sahtia, Pyynikin Sessio Wheattia, Donut Island Frisco Disco ja Hiisin Kyyttö. Olutta oli kiva maistellessa törmäsimme pyytämättä ja yllättäen Bob Barleyn tiskiin. Sitten homma menikin holtittomaksi, sillä lasissa käväisi ensin Glenfiddich 26 ja 21 vuotiaat ja tottakai myös viskidrinkit piti testailla. Hebridian Sour ja Smokey and the Bandit, johon tungettiin Port Charlottea ja portviiniä, olivat vänkää juotavaa. Hieno mesta ja hienoja juomia. Tässä vaiheessa kello läheni jo uhkaavasti tastingia ja oli aika siirtyä ihmettelemään Helsinki Distilling Companyn tuotteita.

Kenen idea tämä oli?

HDC:n pojat, tai siis poika, laittoivat aikamoisen privaattiesityksen pystyyn. Meitä oli paikalla yhteensä viisi ihmistä sisältäen meidän kolmen hengen iskujoukon. Tastingin veti Kai Kilpinen ja lasiin sai neljä tislaamon tislettä ihmeteltäväksi. Ensimmäinen parivaljakko oli 70 prosenttisesti rukiista ja 30 prosenttisesti ohrasta kolonnilla jyskytetty tisle, joista toinen oli lyöty suoraan lasiin ja toinen kypsytelty vuoden verran 28 litraisessa ranskalaisesta tammesta valmistetussa toasted oak -tynnyrissä. Molemmat oli vatattu "maltilliseen"  60,5 prosenttiin. Linnunmaitoa meille ammattilaisille.

HDC:n herkut.

En mielestäni oikein osaa näitä new makeja maistella. HDC:n ruis-ohra -tisle maistui ponulta siinä missä kaikki muutkin. Sen sijaan vuoden kypsyttely toi hienosti tisleen laadun esille. Hedelmäinen, jopa hapokas ja mausteinen tisle toi mieleen paljon positiivisia mielikuvia mesiangervosta, greipistä ja jopa aniksesta. Vierekkäin maisteltuna new make sai myös uuden merkityksen. Oli mukava etsiä niitä yhtäläisyyksiä tisleiden väliltä, mitä vuoden tynnyröinti on koittanut hävittää. Opettavainen tapahtuma.

Toisessa parivaljakossa oli sama idea, mutta tällä kertaa kyseessä ns. puhdasverinen viskitisle. Mallastettua ohraa, pannutislausta ja muuta salatiedettä. Nämäkin oli vatattu 60,5%:iin ja vuoden kypsytystä osakseen saanut puolikas oli saanut marinoitua samanlaisessa tynnyrissä kuin aiempi ruistisle. Tästä sai siis kivasti vertailukohtaa.

Ponu oli taas ponua. Tai no ehkä sen maltaan osuuden hoksasi erotella tuohon ruispohjaiseen new makeen verrattuna. Vuoden kypsytys oli tehnyt tästäkin juotavaa kamaa, vaikkakin täytyy sanoa, että ruis-ohra -tisleessä oli mielestäni enemmän nyansseja vuoden kypsytyksen jälkeen. Lakritsainen ja maltainen meininki. Potentiaalia tässäkin oli ja täytyy HDC:n meiningille hattua nostaa. Molemmat olivat mielestäni parempia kuin Valamon tarjolla olleet vuoden kypsyneet tekeleet. Kai paljasti myös että tulevaisuudessa on luvassa ainakin savustetusta maltaasta väännettyä keittoa. Minä ainakin odotan innolla.

8cl pontikkaa teki tehtävänsä ja festivaalialue alkoi näyttäytyä aikamoisena helvetiltä maan päällä. Toisin sanoen ihmisiä oli ilmestynyt aikamoinen määrä tunnin aikana nauttimaan jaloista juomista. Päätimme lähteä metsästämään lisää hyvää olutta, mutta törmäsimme takinkääntäjä-Nikkaseen vihollisen tiskin takana. Tilasimme hyvää hyvyyttämme kaikki viskit, itse Macallanin Rare Caskin. Oli muuten aika nannaa. Festivaalialueen hälinä ja "kiire" olivat ehkä hiukan väärä paikka näinkin hienolle juomalle. Olisi pitänyt jaksaa kiikuttaa juoma yläkertaan rauhassa nautittavaksi.

Festivaalien mielenkiintoisin uusi tuttavuus oli minulle Radbrew. Panimon post-apocalyptistä ulkoasua ja Fallout/scifi-viittauksia sisältävä brändi oli kaltaiselleni nörtille liikaa. Alone in the Dark milk stout oli muuten mielestäni maistamistani festarioluista paras. Todella maittava kaveri. Tämän jälkeen lasissa kävi vielä muutama olut niin Ruosniemeltä, Brooklyniltä ja pitihän se maailman paras GT käydä tilaamassa Kyrön kavereilta. Ei ole tuokaan litku turhaan palkintoja kerännyt.

Yhteenvetona todettakoon, että yksi päivä oli liian vähän. Yllätyin hiukan maistettavien viskien määrästä ja oluen juonti jäi suunniteltua vähäisemmäksi. Loppui yksinkertaisesti pää kesken. Loppuilta menikin haahuillessa ratikalla keskustaan, jääden 2km liian aikaisin pois ja unohtaen Kai Kilpisen ja Mushimaltin antamat ravintolasuositukset. Fafasin falafelit rinnuksilla siis hotelliin nukkumaan. Hieno reissu, hienoja juomia, hienoja ihmisiä. Tulen ensi vuonnakin!

Läpileikkaus Glenmorangiesta

Glenmorangie on kaksijakoinen tislaamo. Glenmorangie edustaa kaikkea pahaa, mitä viskiteollisuus tällä hetkellä on. Se toimii luksusbrändeistään tunnetun LVMH:n alaisuudessa, ja myös Glenmorangiesta ollaan selvästi brändäämässä hiukan arvokkaamman oloista yksimaltaista. Sen verran paljon kultaa ja kimallusta tislaamon uusissa pakkauksissa ja jopa pulloissa on. Tämän lisäksi Glenmorangie on mallikirjaesimerkki nykyisellä viskibuumilla rahastamisesta. Hurja määrä erilaisia pullotteita on puskettu markkinoille, niin lentokentille kuin "normikauppoihinkin". Tämän lisäksi suurin osa näistä on vielä nas-viskejä ilman ikämerkintää.

Kaksipiippuisen hommasta tekee se, että Glenmorangie on myös aikamoinen pioneeritislaamo. Viskille surkean 1980-luvun jälkeen Glenmorangie oli ensimmäisiä tislaamoja, joka otti tynnyripolitiikan tosissaan. Useat kokeilut mitä erilaisimmissa tynnyreissä ovat hieno osoitus siitä innovatiivisuudesta, jota Skotlannin tiukan viskilainsäädännön raameissa voi tehdä. Glenmorangie mursi tynnyviimeistelyn lasikaton. Tämä omaperäinen tyyli siivitti Glenmorangien viskiharrastajien huulille ja taisipa tislaamo olla pitkään Skotlannin myydyin single malt. Se on itsessään jo huikea saavutus.

Näistä lähtökohdista lähdettiin kotitastingissa tutustumaan Glenmorangien tuotantoon, joka on itselläni jäänyt hiukan pimentoon johtuen juuri julkaisutahdista. Viskiharrastuksessa mukavaa kun on sen verkkaisuus, verratuna vaikka hektiseen olut- ja viinimaailmaan: uusia tuotteita ei synny samanlaista tahtia jo juoman valmisprosessin vuoksi.

Illan tarjoilu oli kattava läpileikkaus nyky Glenmorangieen.

Glenmorangie Lasanta
Glenmorangie Nectar d'Or
Glenmorangie Dornoch
Glenmorangie The Taghta
Glenmorangie Companta
Glenmorangie Signet
Glenmorangie 18yo
Glenmorangie 25yo "Quarter Century"

Koko kattaus.

Ensimmäisenä lasiin pääsi kolmikko Lasanta, Nectar d'Or ja Dornoch. Kaksi ensimmäistä edustavat Glenmorangien perusrangea Dornochin ollessa osa tislaamon legends collection -sarjaa. Dornoch kuullostaa muuten aivan norjalaiselta black metal -bändiltä. Totuus taitaa olla kuitenkin se, että nimen etymologia juontaa juurensa tislaamon edustalta löytyvästä saman nimisestä vuonosta. Illan aloittanut Lasanta oli saanut 10 vuoden ex-börbbä kypsyttelyn päälle kaks vuotta Oloroso ja PX sherrytynskää.

Glenmorangie Lasanta 12yo 46%

Tuoksu: Ensimmäiset henkäisyt antavat viitteitä todella makeasta viskistä, jonka toffeiseen runkoon on jääny paloja trooppisia hedelmiä. Lasiaika aukaisee sherryviimeistelyt pintaan ja nenän täyttää rusina ja tumma puu.

Maku: Selkeä, mutta ikävän lyhyt makupaletti sisältää rusinaa ja myös toffee kantaa kielelle asti. Jotenkin ikävästi palaa loppuun ja alun miellyttävät nootit katoavat jonkin epämääräisen ja epämiellyttävän alle.

Lasantan jälkeen jatkeltiin outojen viimeistelyjen linjaa Nectar D'Orin seurassa, joka on saanut viimeisen silauksensa sauternes-tynnyreistä.

Glenmorangie Nectar D'Or 46%

Tuoksu: Tämäkin tuhdin makea nenään. Ananasta ja vaniljaa. Mineraalinen.

Maku: Kevyt runko jaksaa Lasantaa pidemmälle taittuen lopussa miellyttävään mausteisuuteen. Hedelmät pysytät hyvin kyydissä mukana.

Mielestäni Nectar D'Or pysyi Lasantaa paremmin kasassa. Viimeistelyistä huolimatta viskit tarjosivat enemmän samaa kuin makukuvauksen perusteella voisi olettaa. Samalla linjalla jatkoi myös Dornoch, joka on saanut viimeisen silauksensa amontillado-tynnyreistä.

Glenmorangie Dornoch 43%

Tuoksu: Jotenkin hillomaisemman oloinen kuin kaksi edellistä. Vihreitä omenia ja ananasta ja toffeeta.

Maku: Rehellisesti en sokkona erottaisi tätä Nectarista tai Lasantasta. Toffeeta, kevyttä mausteisuutta, trooppista hedelmää ja omena/päärynä -akselia.

Glenmorangien oudoissa viimeistelyissä on paljon hyvää. Viimeistelyt eivät jyrää viskiä, mutta jotenkin tuntui siltä, että olisko pitänyt hakea vielä jotain pientä twistiä/pidempää kypsytystä tai jotain. Nyt näitä kolmea oli todella hankala enää suussa toisistaan erottaa.

Onneksi outoja viimeistelyjä oli vielä useampi jäljellä. Seuraavana lasiin napattiin Burgundin alueen punaviinitynnyreissä ja Rasteau-tynnyreissä viimeistelty Companta. Se kuuluu Glenmorangien private edition -sarjaan.

Glenmorangie Companta 46%

Tuoksu: Hapan ja ruutinen. Luumua ja kahvia. Aivan hyvä!

Maku: Hapan ja kuminen, mutta silti tasapainoinen. Tuhti suutuntumaltaan. Jopa öljyinen. Taittuu loppuun miellyttäväksi pippuriksi.

Nyt oltiin jo paremman äärellä. Todella oudosta viimeistelystä huolimatta ei mene sekametelisopaksi vaan pysyy kasassa ja antaa aivan jotain muuta kuin kolme ensimmäistä viskiä. Vieressä maisteltu manzanilla-sherrytynnyreissä viimeistelty The Taghta veti silti pidemmän korren.

Glenmorangie The Taghta 46%

Tuoksu: Hienostunuttu puuta. Makeaa ja mausteinen. Ministi ylikypsiä hedelmää.

Maku: Pitkä ja mausteinen. Salmiakki leikkii kivasti kielellä. Hunajaa. Ja kaikki tämä kivan puisen suutuntuman peittelemänä. Hyvää!

Näissä kahdessa oli jo yritystä. Taghta jäi ehkä tällä kertaa mieleen parempana. Vielä parempaa oli kuitenkin luvassa kun ilta kääntyi kohti loppuaan. Glenmorangien prestige rangesta oli pöytään saatu Signet, 18yo ja 25yo. Aloitimme Signetillä, johon on kuulema tungettu mukaan paahdettua mallasta ja osa sekoituksesta on viimeistelty new oakissa.

Glenmorangie Signet 46%

Tuoksu: Todella monipuolinen mausteiden, hunajan, trooppisten hedelmien ja vaniljan yhdistelmä. Taas hiipi mieleen Julia-karamellit, eli jotain suklaakonvehtiin viittaavaa myös mukana. Huikea nokka!

Maku: Mausteinen, öljyinen ja pitkä viski ja silti suuhun silkkisen pehmeä. Mukana on pakko olla jotain vanhempaakin kamaa. Suklainen/hedelmäinen makeus kantaa koko makukaaren loppuun asti.

Signet on huippu viski. Piste. Kahdeksantoistavuotiaalle jäi paljon tekemistä, jos aikoo parempi olla.

Glenmorangie 18yo 43%

Tuoksu: Raikkaan hunajainen. Mallasta ja valkopippuria. Hedelmätoffeeta. Pähkinöitä.

Maku: Pehmeä ja makea mausteiden ja maltaan sekamelska, joka taittuu lopussa mausteiksi ja salmiakiksi. Tuntuu suussa kivalta. Tekee mieli pureskella.

18yo on hyvä viski, mutta sen maistelupaikka oli täysin väärä. Kattauksen kolmanneksi paras viski, mutta kärkikaksikon ja tämän välissä oli nyt vain liikaa tilaa. 25yo oli nimittäin aikamoinen elämys!

Glenmorangie 25yo 43%

Tuoksu: Vaniljaa, valkopippuria, kookosta ja ananasta. Selkeä ja hienostunut!

Maku: Mesimäinen suutuntuma. Perustuntumaltana jopa hiukan hapan. Nestemäistä hedelmäsalaattia vaniljakastikkeella ja ripauksella pippuria. Pirun hyvää.

25yo:n pieni happamuus nosti Signetin omissa kirjoissani illan ykköseksi. Nämä kaksi olivat kuitenkin aivan omassa kastissaan. Hienoja, hienoja viskejä. Muuten Glenmorangie jätti hiukan kaksijakoiset fiilikset. Hyviä viskejä, innovatiivisia kokeiluja, mutta ehkä jäin kaipaamaan jotain distillery charachterin tapaista näinkin kattavasta läpileikkauksesta. Kysymykseen, mikä tekee Glenmorangiesta Glenmorangien, en saanut vastausta.

Jäin myös kaipaamaan hiukan voltikkaampaa versiota Glenmorangiesta. Valitettavasti tislaamon rangesta loistavat CS-kokeilut poissaolollaan. Glenmorangien suosion vuoksi myöskään indiepullottajille ei Glenmorangieta ole hirveästi valunut. Whiskybasen mukaan SMWS on ainoa tislettä käsiinsä saanut indiepullottaja. Pitänee lähteä käymään tislaamolla ottamassa tynnyrisamplet, jotta asiaan saadaan selvyys.

Loppuun ei-maksettuja mainoksia: St. Michael tarjoaa Oulussa ensi viikolla keskiviikkona ja torstaina ohjattuja tastingeja. Keskiviikkona Jarkko Nikkanen juottaa Glenmorangieta ja Ardbegiä ja torstaina Joanne Brown juotattaa Bruichladdichin uutuuksia. Kaikki paikkalle mars!

Tullamore Dewiä St. Michaelissa

Lempilimonadini on Mountain Dew. Lempiviskini ei ole Tullamore Dew. Mutta ohjatut tastingit on herkkua ja tällä kertaa herkkua oli tarjoilemassa brändin global brand ambassador John Quinn. Siispä nokka kohti St. Michaelia. Samalle viikonlopulle sattui vielä "sattumalta" irkkufestaritkin, joten meno oli taattu.

Illan kattaus koostui seuraavista Tullamore Dewin tuotteista:

Tullamore Dew Original
Tullamore Dew Cider Cask
Tullamore Dew 12yo
Tullamore Dew Phoenix

Samalla kun maistelimme viskejä, John tarinoi brändistä, sen historiasta ja itse viskeistä. Mielenkiintoisinta antia itse valmistukseen liittyvät tarinat, kuten tislaamon 3+3+3 periaate. Tullamore näet käyttää kolmea eri tynnyrityyppiä (sherry, börbbä ja refill), kolmea viskityyppiä (potstill, jyvä ja yksimaltainen) sekä tietysti tislaa juomansa irkkutyyliin kolmeen kertaan.

Mielenkiintoista juttua oli tarjolla myös paikalle raahatusta Tullamoren travel retail -pullotteesta. Cider Cask kun on tietääkseni ainoa siideritynnyrissä kypsytelty viski, mitä maailmalta löytyy. Samalla se oli ainakin maistetuista Tullamoren viskeistä ainoa, joka on saanut kypsyä ns. blendattuna. Tynnyri kyllästetään sidukalla muutama kuukausi, jonka jälkeen viski lyödään kypsymään muutamaksi kuukaudeksi tynnyriin. Muut maistetut viskit sekoitellaan vasta pullotusta varten eri tynnyreistä. Kolmen eri viskityypin käyttö johtaa myös siihen, että 55-prosenttinen Phoenix ei ole saanut CS-merkintää kylkeensä. Vahvan jyväviskin käyttö tekee yhtelöstä mahdottoman.

Muutama yleishuomio maistetuista viskeistä jäi mieleen. Potstill-viski jättää parhaimmillaan todella miellyttävän marsipaanin maun suuhun. Pahimmillaan se muistuttaa märkää sanomalehteä. Erityisesti 12yo kärsi tästä märkä sanomalehti -syndroomasta. John mainitsikin, että kyseisessä viskissä pitäisi olla noin 55% potstill-viskiä. Phoenix tarjosi taas itselle uuden makukomponentin, jota en ole ennen viskistä maistanut: coca-cola. En tiedä oliko tämä hyvä vai huono juttu. Minusta mielenkiintoisin tapaus oli kuitenkin Cider Cask, joten siitä hiukan tarkemmat nootit alla.

Tullamore Dew Cider Cask 40%

Tuoksu: Makea ja hapokas. En tiedä johtuiko mainospuheista, mutta kyllä minusta tästä siiderin peruselementtejä löytää. Punaista omenaa. Ripaus tammea ja vaniljaa

Maku: Ilahduttavasti samoilla linjoilla tuoksun kanssa. Punaiset omenat ja mausteet vaniljan johdolla hallitsevat palettia. Valitettavasti taittuu lopussa paloviinan ja märkien sanomalehtien suuntaan.

Ei minusta mikään tuhoon tuomittu tynnyrikokeilu. Nyt viski ei vaan ok nenästä huolimatta jaksa maaliin asti.

Kysyin lopuksi Johnilta vielä Irish Coffeesta ja Tullamoren suhteesta kyseiseen drinkkiin. Yleisesti hyväksytty totuus on, että alkuperäinen Irish Coffee tehtäisiin Tullamore Dewiin. John kuitenkin muistutti, että global brand ambassadorina hän ei ole ihan varma onko se hyvä vai huono asia. Viskiä kyllä menee kaupaksi, mutta viski, jota pitää sekoittaa kahviin ei ole välttämättä paras juttu brändin kannalta. Hän muistutti, että on myös hyvin mahdollista, että alkuperäinen Irish Coffee tehtiin johonkin Powersin viskeistä. Viihdyttävästä tarinasta huomasi, että tätä asiaa mies saa selittää työnsä puolesta harva se päivä. Tämän jälkeen oli hyvä poistua hymyssä suin muihin rientoihin.