torstai 23. kesäkuuta 2016

Ardbeg Dark Cove 46,5%

On taas "se" aika vuodesta. Ardbegin Dark Cove lanseerattiin vajaa kuukausi sitten ja Alkoonkin pullo saattin pari viikkoa sitten. Olen itse nyt kolmesti Dark Covea maistellut erilaisissa ympäristöissä ja on aika antaa oma arvioni. Jos on kiire, niin tässä lyhyt arvio, joka on linjassa aika monen kanssamaistelijan kanssa: parempi kuin Perpetuum saati Auriverdes ja kaikin puolin hyvä Arttu, mutta ostaisitko tämän vai 1,5-2 pulloa Uigeadailia?

Tumma poukama, näin vapaasti suomentaen, on Ardbegin markkinointijaoston mukaan "tummin Ardbeg koskaan". Ex-sherry ja ex-bourbon tynnyreistä sekoiteltu liemi onkin ihan nätistä ottanut väriä itseensä. Mistään yötä mustemmasta viinasta ei ole kuitenkaan kyse. Ja väristä viis, meitä kiinnostaa maku. Ennen nootteja on hyvä hiljentyä Ardbegin virallisen katekismuksen äärelle.




Ardbeg Dark Cove 46,5%

Tuoksu: Tummia hedelmiä (luumua, rusinoita), hiukan likaista savuisuutta. Mallas tunkee hauskasti bourbonille tyypillisen vaniljan kanssa läpi tummista sherrynooteista. Happaman ja vähän likaisen oloinen.

Maku: Hapan, suolainen, joka salmiakkinen. Tummat hedelmät tuovat mieleen mustaherukan. Mallas ja mustaherukka yhdistyvät joksikin marjapuuron kaltaiseksi herkuksi, joka jälkimaussa taittuu pirteään mausteisuuteen. Suutuntuma on mielestäni hyvin balanssissa, eikä mikään osa-alue tunge liiaksi silmille.

Hyväähän tämä on. Oikein hyvää itseasiassa. Nenän hapan likaisuus antoi hiukan pelottavia fiiliksiä, mutta kielenpäällä tämä toimii mainiosti. Alkon hinta 109,30€ on erittäin kilpailukykyinen ja tätä viskiä ei kyllä pitkäripaista kauemmas kannata lähteä metsästämään. Sijoitusmielessähän näitä kannattaisi kotiinsa kannella. Koska itse juon viskiä, en kerää, en suosittele hintakuplan ruokkimista kenellekään. Niin, ja se vertaus Uigeadailiin: itse ottaisin kaksi Uigea tämän sijaan. Maistaa tämä nyt joka tapauksessa kannattaa vaikka ei koko pulloa hankkisikaan.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Teerenpelistä mysteeri viisikkoon - Suomalaisen Viskin Päivä vol. 2

Perjantaina oli tarkoitus ottaa takaisin "Suomalaisen viskin päivänä" sattuneet vääryydet ja maistella Suomen ykköstislaamon tuotteita. Teerenpeli julkaisi itseasiassa 6.6. yhdessä Viskin Ystävien Seuran kanssa seuran 4-vuotis juhlapullotteen, joka oli kaavailtu tastingin päätähdeksi muutaman muun Teerenpelin kera. Kaikki ei kuitenkaan mene aina suunnitelmien mukaan. Tällä kertaa eivät sentään pullot särkyneet, mutta Alko ei saanut hankittua Teerenpeliä ajoissa Ouluun (tymä Alko, tymä VYS).

Kun tämä valitettava tapahtuma oli tiedostettu tasting-porukan kesken, piti tehdä päätöksiä. Pitäisikö juoda Teerenpeliä ilman uutukaista vai keksiä jotain muuta? Päädyimme keksimään jotain muuta ja juoda Teerenpelit sellaisena kattauksena kuin ne olivat alun perin suunniteltu. Tämä "jotain muuta" tarkoitti sokkotastingia illan isännän kaapista. Suurena portkypsytysten ja Springbankin fanina tunnettu isäntä suuntasi siis virne naamallaan kohti viskikaappia ja extempore sokkotasting laitettiin käyntiin.

Mysteerit 1 & 2

Ensimmäiset kaksi viskiä olivat väreiltään hentoja, mutta nenä kertoi, että mistään höpöhöpöstä ei ollut kyse. Ensimmäisen kukkaiset ja hennot tuoksut veivät ensin Speysidelle, mutta tietty vahamaisuus ja "kovuus" jälkimaussa vei ajatukset Highlandiin. Jälkimaun pippurisuus vei myös ajatuksia muihin maisemiin. Bourbonhogissa kypsytelty Glenmorangie / Clynelish?

Mysteeri kaksi oli saanut ensimmäistä enemmän tynnyriä osakseen ja mukava tammisuus tervehti nenää. Maussa mahtavaa yrttisyyttä ja maltaista makeutta. Pehmeä ja selkeän kypsynyt tapaus. Todella hyvää! Speysideri tai highlanderi, mutta mikä? Oma veikkaukseni osui Tomatiniin. Kun olimme luetelleet noin 15 Speysiden tislaamoa putkeen ilman tulosta, toi isäntä pullot pöytään. Alla oikeat vastaukset.

Mysteeri 1.

Mysteeri 2.
Rehellisesti en olisi koskaan arvannut näitä. En edes tiennyt näiden tislaamojen olemassaolosta. Sokkona nämä molemmat olivat kuitenkin todella hyviä. Glenburgie yrttisyydessään jopa loistava! Jotakin skottilaisesti viskiteollisuudesta kertoo se, että kun tarkistelin tislaamojen profiileja netistä, kävi ilmi, että molemmat ovat kapasiteeteiltaan valtavia teollisuuslaitoksia. Reilun neljän miljoonan litran tuotannollaan nämä ovat esimerkiksi noin neljä kertaa Ardbegiä suurempia. Ja mihin tämä viski menee? Vastaus on Ballantines.

Mysteeri 3

Seuraavaksi otettiin lasiin vain yksi mysteeri. Tällä kertaa kyseessä oli jotain hyvin sherryistä ja likaista. Kumia, ylikypsiä hedelmiä. Maussa myös turve hyökkäsi silmille ja sherryiset nootit muuttuivat punaisiksi marjoiksi. Tämä sai epäilemään myös port-kypsytystä. Alkoholiprosentit eivät pomppineet esille, joten kyseessä lienee 40-46% liemi. Turvenootit olivat jotenkin outoja ja veivät pois Islaylta ja saivat aavistelemaan isännän lempitislaamoa. Longrowiahan tämän on pakko olla?

Mysteeri 3.
No melkein osuttiin oikeaan! Ja toisaalta ei sinne päinkään. Yllättävän likaiseksi ovat tämän 13yo Greenin taikoneet. Hyvää oli tämäkin. Ostaisin.

Mysteerit 4 & 5

Viimeiset kaksi viskiä saivat isännältä jo vinkkejä. Kyseessä olivat kuulema kattauksen nuorimmat ja alkoholiprosenteiltaan kovimmat viskit. Ensimmäisen kaveri teki alkoholin läsnäolon selväksi. Alkoholilla kyllästettyjä erittäin happamia marjoja. Sherryä taas kypsytyksessä? Maussa huonekalulakkaa, kumia ja marjoja. Alkoholinen ja yksioikoinen. Ei mitään hajua tislaamosta. Jokin Glenfarclasin CS nasu?

Toinen mysteeri tarjosi mukavan tammisia nootteja, mutta yleisilme oli jotenkin tunkkainen ja pölyinen. Mausteita, suolaa löytyi myös, mutta tunkkainen alkoholisuus häiritsi tässäkin. Jätti suuhun kivan kalvomaisen tunteen, eli hyvinkin pureksittava. Koetin läträtä molempiin reilusti vettä, mutta kun näin pullot niin totesin, että olisi pitänyt lisäillä vielä reilummalla kädellä. Nimittäin muutaman lisäpillillisen jälkeen tämän olisi tunnistanut.

Mysteeri 4.

Mysteeri 5.
Ensimmäisenä siis HP:n Ruotsiin pullottama CS nasu. Kukaan raadista ei päässyt edes lähelle. Ja ei tästä HP:tä löydetty edes pullon paljastuksen jälkeen. Kattauksen heikompaa päätä. Hiukan positiivisempia nootteja tästä voi lukaista vaikka Viskikonttorista.

Viimeinen viski jäi hävettämään. Lempitislaamoni Clynelish. Kun tämän tiesi Clyneksi ja holvasi sitä vettä oikein kunnolla, niin voltit taittuivat herkulliseen vahamaiseen suutuntumaan, jota rakastan. Tässä tapauksessa kävi perinteiset, ja on todettava, että sokkotasting pilasi hyvän viskin. Ylianalysointi vie fokuksen pois itse viskistä. Sokkomaistelut jätettiin tämän illan osalta tähän.

Loppuun vielä illan isännän pyynnöstä osittainen synninpäästö eräälle tuotteelle.



Haukuin aikoinani kuvan MoSsin Glengoynen lyttyyn, koska se maistui kananmunapierulta. Kuuleman mukaan viski oli pullossa rauhoittunut ja ei enää niin ärhäkkäästi rikkiä tarjonnut. Ja kyllä, pierut olivat kadonneet, mutta ei tästä minun suosikkiani silti saa. Tynnyri on tämän viskin jyrännyt. Tanniinit hyökkäävät ikeniin niin voimalla, että ei voi sanoa muuta kuin, että tämä jos mikä "ottaa poskeen". Todettakoon, että olin tällä kertaa mielipiteineni yksin.

perjantai 3. kesäkuuta 2016

Huomisen klassikoita Masataka Taketsurun tahtiin

Suomalaisen viskin päivää vietettiin 21.5. Ympäri maata oli erilaisia juhlallisuuksia, mutta Oulussa juhlintaan otettiin hieman erilainen tulokulma. Oulun neljännen VYS-onlyn teemana oli nimittäin Japani ja kattauksena tulevaisuuden klassikoita by Nikka.

Miyagikyo NAS 43%
Yoichi NAS 43%
Taketsuru NAS 43%
Taketsuru 17yo 43%
Taketsuru 21yo 43%
Taketsuru 21 non chill filtered 48%

Tapahtuma aloitettiin päivän teeman mukaisesti parantamalla suomalaisen viskin kilpailuasetelmia maailmalla.

Finnair edistämässä viskikulttuuria.
Eli Finnair oli päättänyt heitellä illan isännän, Mikael Lepän, laukkua siihen malliin, että tastingin helmi ja ylivoimaisesti kallein pullote oli matkalaukun pohjalla tuhannen palasina. Pienen hiljaisen hetken ja kuplamuovin nuolemisen jälkeen totesimme porukalla, että näitä sattuu ja siirryimme kattauksen pariin.

Illan idea oli nerokas. Nikka-konsernin Taketsuru-sarja on nimittäin sekoiteltu yrityksen kahden mallasviskitislaamon tuotteista. Taketsurut sisältävät siis Miyagikyota ja Yoichia eri sekoitussuhteissa. Siksi olikin luonnollista avata tasting näillä ja ihmetellä sen jälkeen, että löytyykö samoja komponentteja myös Taketsuruista. Kattauksen nasujen pullotusajankohdasta sen verran, että kyseessä olivat ennen vuotta 2014 pullotetut version.

Ensin kuitenkin sananen herra Masataka Taketsurusta. Tämä japanilaisen viskin isäksikin tituleerattu henkilö on nimittäin yksi viskin historian suurista. 1900-luvun alkupuoliskolla herra Taketsuru lähetettiin Skotlantiin hakemaan tislaamisoppia ja mies ammensi tietotaitoa mm. Hazelburnin ja Longmornin tislaamoilta. Japaniin palattuaan hän työskenteli nykyisen Suntoryn edeltäjän leivissä ja laittoi alulle Yamazakin tislaamon.

Intohimo vei kuitenkin miehen omalle tielleen ja vuonna perustettiin 1934 Yoichin tislaamo Japanin pohjoisosiin. 1969 se sai seurakseen Miyagikyon. Konserni hankki myös 1989 itselleen Ben Nevisin tislaamon, joka on edelleen Nikkan omistatuksessa.




Sitten itse viskeihin. Molemmista nasseista paistoi läpi nuoruus. Miyagikyo tarjosi keltaisia hedelmiä, kevyttä maisteisuutta ja kukkia helpossa ja selkeässä muodossa. Yoichi oli ennakko-oletusten mukaisesti huomattavasti likaisempi, jopa turpeisen oloinen. Mausteita tässäkin. Yochista jäi ainakin omaan suuhun jopa pieni öljyinen kalvomainen tunne. Hyvin erilaisia viskejä ja nämä jakoivatkin kanssamaistelijoiden mielipiteitä. Itse liputin Miyagikyon selkeyttä ja helppoutta kun taas monelle Yoichin likainen särmä puri paremmin.

Taketsuru-sarjasta ensimmäisenä käsittelyyn pääsi ikämerkitsemätön versio kahden edellämaistetun sekoituksista. Mausteisuus ja puu tulevat tässä selkeästi enemmän esille. Nuoruuden ärhäkkyys oli viskissä vielä vahvasti läsnä, mutta Yoichin särmiä oli hiottu Miyagikyolla kivasti pois. Tästä viskistä ymmärsi parhaiten sekoistuskomponenttien alkuperän. Puu ei ollut vielä jyrännyt perustisleitä piiloon.

Taketsurun vanhemmat pullotteet, 17- ja 21-vuotiaat, olivat jo vaikeammin tunnistettavissa Miyagikyoksi ja Yoichiksi. Se ei tee niistä huonoja viskejä. Päin vastoin. Minun suuhuni kattauksen päättänyt kaksikko oli hyvin pitkälti samasta puusta veistettyjä. Molempien nenää hallitsee suklaa, huonekalulakka, joulukakku, ylikypsät hedelmät ja erilaiset leivontamausteet (kaneli, kardemumma tms.). 21-vuotiaassa nämä ainekset ovat vielä 17-vuotiastakin integroituneemmin ja selkeämmin esillä. Vaikka nenä antoi ymmärtää nämä vahvan sherryisiksi viskeiksi, tuo maku esille myös bourbon-kypsytyksen nootteja. 21-vuotias antoi sen kuuluisan häivähdyksen ananasta ja viskit eivät sherryjyrien tapaan "ota poskeen" vaan poistuvat suusta kiltin mausteisen jälkimaun saattelemana. Tietyt vaniljaiset nootit 17-vuotiaan kohdalla saivat epäilemään, että siinä on bourbon-tynnyreiden osuus isoveljeä isompi.

Kaksi viimeistä olivat loistavia viskejä. Muutamia juttuja jäin kuitenkin miettimään. Ensinäkin verrokkina olleita Miyagikyota ja Yoichia näistä ei enää erottanut. Viskit menivät hyvin vahvasti tynnyri edellä. Toinen vanhemmissa pullotteissa mietityttänyt juttu oli tietty "häiritsevä täydellisyys". Varsinkin 21-vuotias oli niin hyvin tasapainossa, että jäi ikään kuin kaipaamaan jotain kulmaa/särmää johon tarttua. Tätä kirjoittaessa on hyvä myös kysyä itseltään, että etsiikö tässä nyt tahallaan jotain vikaa loistavista viskeistä. Viskin tylsyys tulee ilmi yleensä toki vasta kun sitä on pullo kaapissa. Moni viski on ensimmäisellä kulauksella kultaa, mutta puolen pullon jälkeen ne muuttuvat tylsäksi ongelmajätteeksi. Eräs kanssamaistelija summasi Taketsurut seuraavasti:

"Hyvät Yoichit on pilattu Miyagikyolla".

Kiitokset Mikaelille, kiitokset kanssamaistelijoille. Kesä taitaa olla viskitapahtumien suhteen aika hiljaista aikaa, ainakin täällä. pohjoisessa, mutta pitänee alkaa kaapimaan kaapinpohjia arvioitavaksi. Ja pitää tehdä sahtia!